Avenged Sevenfold – The Stage

avenged-sevenfold-the-stage-2016Myönnän rehellisesti pitäneeni Avenged Sevenfoldia tähän päivään asti melkoisena turhakkeena. Yksi A7X levy löytyy omasta hyllystä, ja se on ”Nightmare”. Joku suomalainen kriitikko hehkutti kokonaisuutta ja päädyin arvion innostamana levykauppaan ostoksille. En ole tuosta hankinnasta koskaan ollut erityisen innostunut. Uudemman aallon metallille ominainen kireä ote ei hellitä edes hitaiden hetkien kohdalla. Seurauksena ahdistuskohtauksia ja rytmihäiröitä, joihin eivät auta edes esiin puskevat 1980-lukuiset thrash – ja NWOBHM- elementit. Ja avoimesti pinnalle nostettujen vaikutteiden rinnalle jäin kyllä kaipaamaan bändiltä vahvempia omia paukkuja.

Vuonna 2013 ilmestynyt ”Hail To The King” löi tiskiin niin ilmiselviä viittauksia eräiden metalliklassikoiden suuntaan, että mielipide yhtyeestä persoonattomana palapelin kokoajana vahvistui entisestään. Pahimpana ongelmana kalifornian jannujen tuotannossa olen kuitenkin pitänyt suoranaista innovatiivisuuden puutetta ja tapahtumaköyhyyttä. Harvassa ovat olleet oikeasti mielenkiintoiset hetket. Lisäksi olen kokenut yhtyeen venyvät melodiat yhdistettynä M. Shadowsin kireään laulutyyliin aavistuksen vastenmielisinä. Edellä mainitut ongelmakohdat tuntuvat muuten olevan jokseenkin tavanomaisia monen 2000-luvulla esille nousseiden (erityisesti amerikkailaisten) metallibändien tuotannossa.

Jotain M. Shadowsin ja kumppanien on silti täytynyt tehdä oikein, koska Avenged Sevenfold on noussut kokoluokaltaan suurten metallibändien joukkoon. Näitä esimerkkejä ei 2000-luvun raskaamman laidan artisteista kovin sankoin joukoin löydy. Johdantoon viitaten minä koen tämän mysteerinä. Ja näköjään tarpeeksi kiehtovana sellaisena, koska haluan näköjään aina uuden levyn ilmestyttyä selvittää, ratkeaisiko se arvoitus myös minulle. Yhtyeen seitsemäs ja ilman suurempia ennakkovaroituksia kuunneltavaksi ja kauppoihin ilmaantunut julkaisu ”The Stage” käydäänkin läpi seuraavaksi kappale kappaleelta. Ehkä näin myös kirjoittajalle avautuu paremmin. mistä kaikesta Avenged Sevenfold tällä kertaa julkilausumansa rakentaa. Avainsanoiksi on annettu proge- ja thrash metal.

The Stage

Heti alkuun yli kahdeksan minuutin mittainen järkäle, joka nousee lentoon mainiosti kiemurtelevan tilutteluriffin avulla. En kutsuisi kappaletta varsinaisesti progeksi. Tämä ei ole edistyksellistä tai uudenlaisia sovitusratkaisuja suosivaa musiikkia laajemmassa mittakaavassa. Toimiva ja monipuolinen kokonaisuus kylläkin. Väliosaan sijoitetun hitaan melodisen kitaramaalailun jälkeen paisutellaan ja palataan lopuksi akustisen kitaran kutomaan melodiakulkuun, joka muistuttaa Metallican vastaavista tyylinäytteistä. Guns N’ Rosesin ”Double Talkin’ Jiven” lopusta löytyvä irtiotto käy myös mielessä. Ilolla tervehdin M. Shadowsin ajoittaista rennompaa otetta mikrofonin varressa.

Paradigm

Thrash – jyrähdyksen jäkeen jatketaan rauhallisella laululla ja vahvalla rumputulituksella. Vaihteluvuutta löytyy tästäkin. Korisevaa huutoa, melodisuutta, rytmivaihteluita, aavistus metal core vivahteita, kosketinsoittimia. Aika paljon on neljään minuuttin mahdutettu tavaraa. Yleiskuvaltaan thrash metallin puolelle kallistuva tuokio. Jää kuitenkin välipalaksi kahden suuren biisin välissä.

Sunny Disposition

Suurin muutos aiempaan tuntuu olevan se, että nyt kappaleissa tapahtuu oikeasti jotain. Sovituksiin on paneuduttu, eikä olla menty sieltä, missä aita on matalin. Tempot vaihtelevat taas. Säkeissä ja kertosäkeessä mennään hitaammalla temmolla. Laulussa on taas rauhallisempaa ja sävykkäämpää otetta. Mukana on torvia, jotka tuovat mukanaan jotain vaikeammin määriteltävää. Teatraalisuutta ainakin . Ehkä myös jotain etnistä, vähän niinkuin puhallinsoittimet Soulflyn viimeisimmällä levyllä. Väliosissa ja soolossa lisätään kaasua. Kaiken yllä leijuu jännä tunnelma, joka pitää pihdeissään alusta loppuun. Mukana on jopa aavistus SOAD – vivahteita. Ei yhtä poukkoilevaa, Kyse on enemmänkin yleisfiiliksestä. En minä vielä tämänkään perusteella miellä Avenged Sevenfoldia erityisen omaperäiseksi yhtyeeksi, mutta ainakin he haluavat laajentaa repertuaariaan.

God Damn

Alussa hyvin selkeää Metallica – referointia, joka viittaa ”…And Justice For All” levyn tunnelmiin. Rujompaa tykitystä ja laulu liikkuu kireämmässä rekisteristerissä. Väliosan akustinen kitara maalaa itämaista tunnelmaa ja täältäkin löytyy tempomuutoksia. Joe Barresi on saanut jätkät selvästi miettimään draaman kaarta ja kuuntelijan mielenkiinnon ylläpitämistä. Jopa kaltaiseni ADHD- tapaus on jaksanut mainiosti mukana tähän asti. Kerrostumia on tullut lisää ja yksioikoisuus on siirtynyt taka-alalle.

Creating God

Hyvin eteenpäin kulkeva riffijyrä, jossa on aistittavissa 1990-luvun Seattle-bändien raskaampia edesottamuksia. Kertosäe venyttelee takiaisen lailla mielen perukoille. Olen yllättynyt. Epämiellyttäviä maneereja on saatu siirrettyä pois valokeilasta ja tilalla on…no, suoraan sanottuna ainakin minua miellyttäviä elementtejä. Kun laajentuneen tyylikirjon rinnalle ilmestyisi vielä jokin vahvempi oma juttu. Silloin ”The Stage” olisi innovatiivista ja progressiivista heavy metallia. Silti, huimasti on menty eteenpäin ja muutoksen tuulet näen pelkästään positiivisena seikkana.

Angels

Levyn ensimmäinen selkeä balladi. Myös hitaiden tunnelmapalojen osastolla otetaan askel parempaan suuntaan. Mukaan on saatu elämänmakua ja karheutta, jotka ovat aiemmin jääneet uupumaan. Silti, juuri näiden herkempien hetkien kohdalla hävitään kaikkein kirkkaimmin esikuville. Metallica, Guns N’ Roses ja Dio, siinäpä esimerkkejä yhtyeistä, jotka ovat luoneet erittäin komeita balladeja. Avenged Sevenfold uppoaa yhä tällä sektorilla ajoittain tylsyyksien suohon. Kitarasoolot ja lopun paisuttelu pelastavat paljon.

Simulation

Hämyinen alku, joka muuttuu kuin salaman iskusta kaahaamiseksi ja yhtä nopeasti takaisin hidasteluksi. Hitaiden osien rytmitykset poikkeavat hieman perinteisistä ratkaisuista. Soundimaailma vihjailee siitä, että kohta saatetaan lähteä lähemmäs tähtitaivasta.

Higher

Alun pianoballaditunnelmat vaihtuvat äkillisesti rajumpiin rytinöihin. Mukaan hiipii yhtyeelle ominaisia rytmityksiä ja melodisia elementtejä. Loppupuolella metallinen nytkyttely unohdetaan. Koskettimilla ja naislaululla väritetty tunnelmointi on jollain tapaa futuristista, myös gospeliin viittaavaa. En minä osaa tuota muulla tavoin kuvailla. Yksi levyn punaisista langoista tuntuu olevan se, että runsas nyanssien kirjo pyritään tuomaan esille aina yllättäen. kulman takaa. Ikäänkuin kasvoille heittäen.

Roman Sky

Taas lähdetään hitaasti tunnelmoiden liikkeelle. Nyt kuulija yllätetään niin, että kappale ei muutukaan miksikään muuksi, vaan kyseessä on täysverinen, viuluilla maustettu balladi. Ja tylsä sellainen. Neljä kappaletta peräkkäin, jotka joko ovat balladeja tai pelaavat hitailla elementeillä. Alkaa tympäisemään.

Fermi Paradox

Paisuttelua. Rytmi- ja tunnelmanvaihdoksia. Ei olla kovin kaukana Dream Theaterista. Sanoitusten kantava teema liittyy jollain tavalla ihmiskunnan tulevaisuuteen. Ja ”The Stage” kuulostaakin kokonaisuutena metallioopperalta. Tai jos nyt ei ihan oopperalta, niin ainakin mukana on paljon konseptilevylle ominaista eeppisyyttä ja tarinankerrontaa, joka ulottuu laajempaa väripalettia käyttämällä lyriikoista musiikin puolelle. ”The Stage” on levy, joka tuo mieleen futuristisen elokuvan.

Exist

Järkälemäinen eepos ja loppuhuipennus. Virtuoosimaisuutta, hieman thrash-elementtejä, pitkiä instrumentaaliosuuksia, Eeppinen ja tunteisiin vetoava lauluosuus, jossa valmistaudutaan matkalle lähtöön. Ja sitten lähtö tapahtuu. Mahtipontisuuden portit aukeavat ja saamme kuulla Neil DeGrassen Tysonin puheosuuden, joka ei suinkaan vähennä levyn sci-fille tuoksahtavaa yleistunnelmaa. 15 minuuttia jotain, mitä ei ole aiemmin tältä yhtyeeltä kuultu. Kappale, kuten koko muu levy vaatii lisää kuunteluja, mutta jo tässä vaiheessa koen olevani positiivisesti yllättynyt.

”The Stagella” A7X on maalailevampi kuin koskaan aiemmin ja loppupuolella tartutaan erityisen leveään pensseliin. Tämä tarkoittaa tietysti sitä, että on oltava valmis useampaan kuunteluun ennenkuin musiikillinen anti puhkeaa täyteen kukkaan ja väriloistoon. Vaivannäkö kannattaa. On ihastuttavaa törmätä tänä päivänä teokseen, joka kasvaa sen kanssa vietetyn ajan myötä.

En minä vieläkään ihan varauksettoman ihastunut ole kaikkeen, mitä yhtye tarjoaa. Yhä on mukana paljon takakireyttä, josta joutaisi hankkiutua kokonaan eroon. Ja jonkin asteisesta omaperäisyyden puutteesta ei taideta päästä koskaan voiton puolelle. Aitouden kanssa on myös vähän niin ja näin. Aitoudella tarkoitan sitä, että luodaan progen ja thrash metallin kaltaista musiikkia olematta kuitenkaan oikealta sisällöltään kumpaakaan. Mutta silti jotain on nyt toisin. Avenged Sevenfold ei ole enää turha tapaus. Yhtyeellä on sittenkin näkemystä ja se on luonut jotain mielenkiintoista. Jotain, minkä pariin jaksaa palata uudelleen tutkimaan, että löytyisikö sieltä vielä jotain uutta. Heillä on toivoa. Olen varmasti utelias seuraavallakin kerralla. Ehkäpä silloin balladit eivät ole tylsiä ja minä näen lopultakin kirkkaasti bändin sielun, ytimen. Pisteyttäminen oli vaikeaa, mutta kaikki lähtökohdat huomioituna arvosanaksi muodostuu

KaaosZine levyt

7/10

 

Levyn pääset kuuntelemaan täältä .

 

Kirjoittanut: Miikka Tuovinen

Kommentit