Babymetal – METAL RESISTANCE

Kirjoittanut Tom Frankton - 13.4.2016

Babymetal saattaa olla kaikista tällä hetkellä aktiivisista bändeistä mielipiteitä eniten jakava outolintu. Japanilaista poppia asteittain teknisvetoiseen hevistelyyn yhdistelevä poppoo on kuitenkin noussut länsimaissa yllättävänkin suureen suosioon ja soittanut jopa legendaarisella Wembley-areenalla Lontoossa. Nyt vuorossa on bändin toinen täyspitkä levytys, joka bändin edellisistä julkaisuista poiketen julkaistiin heti maailmanlaajuisesti. Näkyykö länsimaalainen suosio siis tällä levytyksellä?

Ensimmäinen huomioni levystä: kyseessä on ehdottomasti esikoisalbumia paremmin länsimaalaiseen makuun sopiva levy. On bändille tuttu poppihevistely edelleen sentään läsnä, mutta ainakaan allekirjoittanut ei voinut olla huomaamatta tätä eroa. Eron voi huomata jo kappaleiden nimistä: yhtäkään tähteä ei ole näkyvissä, ja huutomerkkejäkin löytyy vain kaksi. Musiikillisesti levy on ehdottomasti bändin metallipuolta esille puskevampi kokonaisuus, ja etenkin ensimmäinen kappale voisi vokaaleista riisuttuna toimia lähes minkä tahansa power metal -bändin eeppishevistelykipaleena. Kuten mainitsinkin, poppi on kuitenkin edelleen läsnä, mutta se tuntuu jäävän suurimmaksi osaksi taka-alalle, muutaman kappaleen (esim. ”Awadama Fever”, ”Meta Taro”) toimiessa poikkeuksena.

Jos tätä arvostelua tekstimuodon sijaan pitäisin esityksenä yleisön edessä, pyytäisin yleisöltä raikuvia aplodeja levyn instrumentaaliosuuksille: soitannollisesti levy on uskomattoman kova. Kuten bändin viime vuonna julkaistua DVD:tä arvostellessani totesinkin, bändin soittorykmentti koostuu varsin taidokkaista hepuista. Huomasinkin levyn myöhemmillä kuuntelukerroilla keskittyväni enemmän soittoon kuin lauluun, etenkin ”Tales of the Destinies” -matikkaprogeilun kohdalla. Uskoisin rumpujen olevan ohjelmoidut, mutta se ei kokemusta hetkauta. Omia taitojaan pääsevät myös esittelemään Dragonforce-kitarakaksikko Herman Li ja Sam Totman levyn avaavalla ”Road to Resistance” -kipaleella. Monipuolisuutta sävellyksien joukosta löytyy myös, sillä eri tahot vastaavat levyn kappaleista.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Bändin soundin ehdottomasti mielipiteitä jakavin osa on vokaalipuoli. Bändin kolmen tyttövokalistin voimin hoidettu laulupolitiikka on, noh, erilaista. Enkä juuri ihmettele mielipiteiden jakautumista, etenkin kahden nuoremman tytön taustalaulujen osalta. Länsimaiselle kuuntelijalle ”METAL RESISTANCE” on siis huomattavasti sopivampi kuin bändin edellinen levytys bändin päävokalisti Su-Metalin ollessa muita huomattavasti enemmän äänessä. Omalla tavallaan tämän voisi mieltää paineiden alla luovuttamiseksi, sillä edellisen levytyksen kulttuurishokki oli ja on edelleen bändin soundin tunnistettavimpia osia.

Bändi tuntuu ylipäätänsä olevan parhaimmillaan länsimaisempaan makuun suunnatuilla kappaleilla, sillä niistä paistaa läpi astetta harkitumpi meno. En toki osaa tai voi japanilaisesta kulttuurista sen suuremmin mitään sanoa, sillä en ole siihen juuri lainkaan perehtynyt, joten mielipiteeni saattaakin olla hieman puolueellinen, länsimaalainen lurjus kun olen. Lähes ärsyttävän lapsellisen kuuloiseksi äityvä ”Awadama Fever” (joka kertosäkeessään kirjaimellisesti purkkapopiksi kääntyy) sekä joka levyltä löytyvän ”sen puuduttavan jankkausbiisin” roolia hoitava ”Meta Taro” ovatkin siinä mielessä levyn heikoimpia kappaleita. ”Länsipuoleltakin” löytyy risuja: allekirjoittaneelle sattunut Japanin ulkopuolella julkaistu versio sisältää yhden täysin englanniksi lauletun kappaleen ”The One”, joka ilmeisesti levyn japanilaiselta versiolta löytyy alkuperäisellä kielellä laulettuna. Englantia toisena äidinkielenäni käyttävänä en monen kuuntelukerran jälkeen kestä kappaletta ja sen hyvin pakotetun oloista käännöstyötä. Miksei alkuperäistä versiota olisi voinut sisällyttää levylle?

Summa summarum: levy on bändin tähänastisesta tuotannosta länsimaalaiselle kuuntelijalle helpoiten sisäistettävä kokonaisuus. Mikäli bändin soundin suurimmaksi kulttuurishokiksi muodostuneesta laululurittelutyylistä pääsee yli, kyseessä on kova pläjäys teknisen hevistelyn ja poppistelun sekoitusta. Tätä kuuntelisi/katselisi ilolla myös livenä, etenkin edellämainitulla DVD:llä bändin visuaalisempaan puoleen tutustuneena. Mikäli ajattelet bändin olevan läpimätä kaupallisuutensa tai bändin laulajien ”metallikasvatuksen” puutteen takia, suosittelen kuuntelemaan tätä avoimin mielin, sillä voit saada tästä kuitenkin jotain irti. Kuplassa eläminen onkin aivan tyhmää.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen