Backyard Babies – Four By Four
On vuosi 2009. Vuosi on vierähtänyt Backyard Babiesin kuudennesta, bändin nimeä kantavasta, albumista ja nyt on paikoillaan neljäs kokoelmalevy. Onhan yhtyeen synnystä, ainakin nykyisellä nimellään, kulunut nätti, pyöreä luku – kaksikymmentä vuotta. Kokoelmalätyn jälkeisen kiertueen huhuttiinkin olevan bändin viimeinen, ja vuoden loppupuolella he ilmoittivat jäävänsä tauolle. Yhtyeen musiikillinen merkitys on mielestäni ollut vain tehdä Hanoi Rocksista ruotsalainen punkimpi versio. Joten heidän sleaze rockillaan ei maailmaa muuteta, kunhan saivat aina uuden levyn myötä jotain uutta soitettavaa. Joten 2009 olisi ollut otollinen aika yhtyeen nykäistä piuha irti. Nyt on kuitenkin aikaa vierähtänyt siitä kun vuonna 2004 yhtye ilmoitti palaavansa tositoimiin ja nyt ”Four By Four” on täällä.
Rokkiradiot ovatkin kerenneet soittaa ”Th1rt3en Or Nothing” –sinkkua hyvän aikaa. Kappaleesta jäi käteen lehmänkellon reipas käyttö ja Backyard Babiesin tuttu soundi ja soitanta. Ei oikeastaan siis mitään uutta ja ihmeellistä, mutta ihan toimiva rokkiralli. Täydellinen radiokappale oikeastaan, sillä se on helposti ylisoitolla soitettu puhki. Samansuuntaista, vielä likaisempaa ja ripeämpää meininkiä jäin odottamaan loppulevyltä, mutta voi ja oih, kuinka väärässä olinkaan.
“I’m On My Way To Save Your Rock’n Roll” on energinen rokkirämistely kivalla festarikesäkertsillä ja “White Light District” lähtee liikkeille kuin Hardcore Superstarin ralli konsanaan ja mukana on mukava kuorolauluosuuskin, mutta ällöttävän kliseisen ”Bloody Tears” slovarin myötä loppualbumi tekee nokka edellä uppoamisen pohjamutiin. ”Piracy” on kamala teinipunkveisu, ”Never Finish Anythi”:n ainoa jännä on sen nimessä, slovari nro 2 ”Mirrors (Shall Be Broken)” ei hirveästi edellisestä parannna ja ”Wasted Years” jatkaa teinipunkin purkkapoksahtelua. Oikeastaan levyn ainoa mielenkiintoinen ralli on sen päättävä seitsenminuuttinen (!) ”Walls”. Kappaleessa on mukava kantrihenkinen viileys läskibassottelulla höystettynä, joka vielä loppupuolella muuttuu kauhumetallimaiseksi piinoitteluksi. Jotain tämän kaltaista yllättävääkin olisin kappaleen jos toisenkin kuunnellut, mutta yhtye taitaa olla liikaa tapojensa ja rajojensa kahleissa.
Mainos päättyy
Ihmettelin tässä, että mitä helvetin ihmettä yhtyeelle on tapahtunut vuosien aikana? Mikä oli motivaatio palata viiden vuoden jälkeen tauolta? Eikö Dregenin tai Nicken soolourat lähteneetkään liikkeelle halutulla tavalla? ”Four By Four” on kuulemma symboliikka sille, kuinka Backyard Babies on kuin nelivetoauto, jossa yhden renkaan pamahtaessa muut renkaat paikkaavat tilannetta ja pitävät auton tiellä. Tämä auto mielestäni kyllä istahti niin pitkäksi aikaa varikolle pullakahveeta ryystämään, että auto kerkesi ruostua paikoillensa.
Tarkastelemalla syitä, miksei tämä albumi potki niin kuin ne aikaisemmat, huomaan lopulta palaavani itseeni. Nyt kun kuuntelin lapsuudessani rajusti soittimessa pyöritettyjä albumeita ”Making Enemies Is Good” ja ”Stockholm Syndrome” sekä kokoelmalevyä ”Independent Days”, en näistä enää kolmikymppisenä ukkelina syty. Ehkä Backyard Babies olikin oman musiikkimakuni portaikossa paikallaan kymmenen vuotta sitten, kun nyt heidän touhunsa kuulostaa vain väsyneeltä teeskentelyltä. Bileet ovat olleet jo vuosia ohitse, mutta se yksi kaveri ei vain suostu jatkamaan elämäänsä, vaan jää yksin bilettämään jääden katkeruuden ankkuriksi kaikille muille. Tai ehkä yhtyeen musiikki ei olekaan tarkoitettu ällistyttämään ja räjäyttämään tajuntaan syntyen aina levy levyltä uudestaan, vaan ehkä tätä tehdään vain sen takia, että kaikilla olisi hetken hauskaa. Ehkä olenkin vain se vanha ukkeli, joka kävelykepillään paukuttaa kattoaan, kun yläkerrassa nuoriso estää juhlillaan tätä ukkelia nukahtamasta levollisesti.
Loppupeleissä kuitenkin en usko ”Four By Fourin” palauttavan kenenkään uskoa yhtyeeseen, jos sen on vuosien saatossa menettänyt. Onnistunut lopetusralli parin keskiverron kappaleen kera ei pysty pelastamaan tätä. Albumi on vain kerralla sisäistetty ja yhellä räkäsyllä unohdettu. Aikuisrokkia, joka yrittää mielistellä nuoria, jotka kuitenkin kerkesivät ajan saatossa kasvaa aikuisiksi. Paljon kertoo myös se, että levyn parasta antia on sen lyhyt kesto: reilu puoli tuntia. On pakko olla melkoinen ikävä, että tämä albumi saa kenetkään sanomaan ”kyllä kannatti odottaa”. En silti sano, etteikö tästä joku voisi pitää kovastikin, en vain tunne teidänlaisianne. Sanoisin teidänlaisiltanne puuttuvan kokemus paremmasta, tai sitten vain tyydytte liian vähään. Tai sitten olette löytäneet onnistuneen elämäntyylin, jossa osaatte arvostaa yritystä, ettekä vain dumaa epäonnistumista. Outoja olette silti. Minussa tämä albumi syventää sydämessä sitä aukkoa, jonka The Hellacopters jätti lyödessään pillit pussiin. He osasivat sentään lopettaa ajoissa ja vetivät vielä oven perässään kiinni lukkoon.
Mainos päättyy
3/10
Kappalelista:
1. Th1rt3en Or Nothing
2. I’m On My Way To Save Your Rock’n Roll
3. White Light District
4. Bloddy Tears
5. Piracy
6. Never Finish Anythi
7. Mirrors (Shall Be Broken)
8. Wasted Years
9. Walls
Kirjoittanut: Ville Syrjälä