Backyard Babies osoitti kunniaa Suomelle
Vuonna 1989 Nässjossa perustettu Backyard Babies on yksi suurimmista pohjoismaisista bändeistä, jonka yhteydessä alettiin käyttää sellaisia termejä kuten ”action rock” ja ”kasipallorock”. Bändi on kasvanut yksipuolisten termien ulkopuolelle, ja Backyard Babiesin juuret makaavat syvällä mm. Hanoi Rocksin perinnössä. Kuusi vuotta sitten bändi jäi määrittelemättömälle tauolle luotuaan sitä ennen mm. Ruotsissa kultaa myyneet ja Grammis-palkinnot voittaneet albumit ”Total 13” ja ”Making Enemies Is Good”. Viime vuonna bändi ilmoitti palaavansa takaisin kehiin ja julkaisi uuden albumin ”Four By Four”, joka ei mielestäni ollut niin tyrmäävä kuin sen olisi pitänyt olla. Huonoksi sitä ei silti voi haukkua.
Turku oli kiertueen Suomen osuuden kolmas keikkapaikka, ja edessä oli sen jälkeen vielä loppuunmyyty Tavastia. Useasta keikasta huolimatta Turussa porukkaa oli vallan mukavasti. Logomo on hieno paikka siisteine vessoineen (”bigger than Pentagon”, sanoi Backyard-vokalisti Nicke Borg), ja pisteet paikalle siitä, että hikistä ja törkyistä rokkia soittavat bändit mahtuvat repertuaariin.
Kiertuekumppanina Backyard Babiesillä oli maanmiehensä Junkstars. Bändi osoittautui ikävimmäksi mahdolliseksi arvosteltavaksi eli osastoon ”ihan kiva”. Tarttuvia kertosäkeitä ja energistä soittoa, mutta maailmaan mahtuu aika monta samankaltaista bändiä samoilla taidoilla. Bändi olisi ehdottomasti tarvinnut toisen kitaran tukevoittamaan soundiaan. En voinut keikan aikana olla vertaamatta bändiä esimerkiksi kotimaiseen Melroseen. Syynä ihan vain se, että molemmat yhtyeet toimivat triopohjalta ja soittavat rokkia. Pisteet tästä vertailusta Tokelalle ja Suomelle, sillä karismaa on tai sitten sitä ei ole. Ruotsalaisista sitä ei valitettavasti juuri löytynyt. Bändi sai silti kohtuullisen hyvän vastaanoton, ja vokalisti Max ”Diesel” Malmquist kiitti yleisöä, että se jaksoi tulla lämppäribändiä katsomaan. Keikkoja bändille varmasti löytyy, mutta kaipaisin materiaaliin ja olemukseen lisää koukkuja sekä särmää.
Mainos päättyy
Guns n’ Rosesin ”Welcome To The Jungle” on biisi, jolla saa varmasti yleisön lämpimäksi. Tuon introna soineen klassikon jälkeen Backyard Babies polkaisi osuutensa käyntiin uuden levyn avausbiisillä ja suomalaisilta radioaalloilta tutulla ”Th1rte3n Or Nothing”. Avauksen myötä tuli bassoa sen verran munille, että lämppäribändillä ei varmastikaan ollut koko miksauspöydän arsenaali käytössä.
Näin bändin viime kesänä Sweden Rockissa, joten jokin aavistus oli siitä, miten bändillä hommat luistavat. En tiedä, olivatko omat odotukseni nyt kuitenkin liian korkealla. Bändi rokkasi kyllä innokkaasti, mutta jotain silti puuttui. Toisena biisinä soitettu ”Total 13” -levyn klassikko ”Highlights” jatkoi samaa keskitempoista olemusta. Itse olisin kaivannut ehkä ihan alkuun tykimpää ja rivakampaa rokkia, jollaista olivatkin sitten seuraavat biisit kuten ”The Clash” ja ”Made Me Madman”. Toisaalta turkulainen basistilegenda Aki Paulamäki esitti teorian, että vaatii suurta itseluottamusta hoitaa keikan alku keskitempoisilla biiseillä. Itsevarmuutta bändiltä ei tosiaan puuttunut – minkäänlaista nöyrtymistä tai ”kunhan ollaan töissä” -ilmapiiriä ei myöskään ollut havaittavissa. Uskon vakaasti, että soitossa oli suuri sydän mukana, ja siltä se yleisöön näyttikin. Nuoremmatkaan musikantit eivät välttämättä jaksaisi läpi keikan moisella intensiteetillä.
Bändillä on plakkarissa melkoinen määrä upeita biisejä, eikä toimivan keikan niin sanotun draaman kaaren luominen tuota varmasti ongelmia muuta kuin runsaudenpulan puolesta. Siitä huolimatta tai juuri siksi keikasta puuttui vallattomuus, vaarallisuus ja ennalta-arvaamattomuus. Ei ehkä ole reilua vaatia bändiltä samaa hulluutta ja raivoa kuin esimerkiksi kaksikymmentä vuotta sitten. Missään tapauksessa bändiä ei silti ole syyttäminen siitä, että liikenteeseen olisi lähdetty puolivaloilla tai moottori yskien. Kyllä masiina oli rasvattu ja tiesi täsmälleen, mitä oli tekemässä. Jokaiselta levyltä oli mukaan valittu hyvät täsmäiskut. Valitettavasti vain ensimmäinen levy, vuoden 1994 ”Diesel & Power” sivuutettiin kokonaan.
Yllättävän hienosti vokaaleja jakaneiden laulaja-kitaristi (Ruotsin Euroviisuistakin tutun) Nicke Borgin ja kitaristi-laulaja Dregenin äänet soivat livenä yhteen – raspi ja korkeampi puhdas ääni ovat kyllä hieno yhdistelmä, joka toimi varsinkin ”Nomadic”-biisissä. Dregen sai oma vokaalisoolon ”Star War” -biisissä, jonka käynnistys onnistui Suomen kielellä luetelluin luvuin.
Kitaristien soitosta voisi joku viisaampi kysyä, miksi uuden levyn hiturissa ”Bloody Tears” tuntui soivan akustinen kitara, vaikka sitä ei kukaan erityisesti lavalla soittanut. Taustanauha olisi ymmärrettävä ratkaisu, jos akustista kitaraa ei olisi myöhemmin kaivettu esiin. Taidan niuhottaa turhista, ja kyllähän Dregen soitti biisiin hienon country-henkisen soolon.
Biisien välissä Nicke muisteli viime kesän Ruisrockia ja kehotti toivomaan bändiä uudestaan Suomen kesäfestareille. Samaan hengenvetoon hän kyseli yleisön tietämystä bändin live-kunnosta. Yllättävän moni ilmoitti huudoilla ja käsillään, että ei ollut nähnyt bändiä aikaisemmin. Johdattaessaan bändiä biisiin ”Song For The Outcast” Nicke kertoi, että Suomi oli heidän ensimmäinen keikkamaansa Ruotsin ulkopuolella. Tässä on varmasti yksi syy siihen, miksi bändi rokkasi tunteella loppuun asti.
Itselleni yksi hienoista hetkistä oli The Dogs D’amorista tutun Tylan bändille säveltämän ”Painkiller”-laulun esittäminen, vaikkakin vain ensimmäisen säkeistön ja kertosäkeen verran. Huomioon myös otettakoon, että uudella levyllä täytebiisinä pitämäni ”Wasted Years” rokkasi livenä oikein mainiosti.
Mainos päättyy
Erityispisteet haluaisin antaa myös basisti Johan Blomqvistin olemukselle. Hän ei ole Nicken tai Dregenin tavoin keskipisteessä, mutta vaatimaton ja silti itsevarma olemus oli ihailtavaa katseltavaa. Aina kun hän nousi bändin keulahahmoille pystytetylle korokkeelle, häneen kiinnitti erityisen huomion. Bändäri jos olisin, häneen nimenomaan lankeaisin. Rumpali Peder Carlssonia ei ole millään tavalla kokonaisuudessa väheksyminen, vaikka hän olikin mennyt ajamaan pois upeat liekehtivät pulisongit.
Kokonaisuutena tämä oli hieno ja energinen rock-keikka, vaikka alkuun toiselta tuntuikin. Ei bändi turhaan ole palannut rokkaamaan. Livenä bändin ei tarvitse epäillä eikä häpeillä itseään lainkaan. Bändi poistui lavalta raivokkaan ”Look At Youn” jälkeen Sid Viciousin versioiman”My Wayn” soidessa. Tulevaisuudessa toivoisin uudelta materiaalilta enemmän iskukykyä, ja Nicken lausuntojen mukaan halu uusille keikoille on kova. Toivottavasti Dregenin sisältämän Hellacoptersin paluu ei syö sitä. Toisaalta, onhan Dregen tuon tärkeän valinnan näiden bändien välillä tehnyt ennenkin.
Th1rte3n Or Nothing/Highlights/The Clash/Made Me Madman/UFO Romeo/Brand New Hate/Professional Dysfanctional/Bloody Tears/Heaven 2.9/A Song For The Outcast/Star War/Painkiller/Roads/Wasted Years/Nomadic Encoret: Abandon/Minuc Celsius/Look At You
Teksti: Nikki Jääsalmi
Kuvat: Kirsi Jääsalmi
