Bändin uran huippuhetki – Arviossa Mardukin ”Memento Mori”

Kuunneltuani ensimmäisen kerran ruotsalaisen black metal -orkesteri Mardukin uusimman albumin ”Memento Morin” olin huolestunut psyykkisestä terveydentilastani. – Onko bändi oikeasti takonut niin hyvän levyn kuin miltä se äsken vaikutti, vai olenko lopullisesti seonnut? Parin myöhemmän kuuntelun jälkeen uskon (ja jännä kyllä toivon) syyn löytyvän ensimmäisestä vaihtoehdosta, sillä jo viime vuosituhannen puolella aloittaneen yhtyeen uusin rykäisy osoittautuu erittäin päteväksi hengentuotokseksi.

Bändin aiemmat levyt ovat olleet aggressiivisemman black metal -perinteen mukaisesti nopeasti puuduttavaa kaahausta keskimääräistä huonommilla saundeilla rykäistynä. Syyskuun ensimmäinen päivä julkaistulla ”Memento Morilla” ei mikään asia ole varsinaisesti muuttunut dramaattisesti, mutta jollain ihmeen ilveellä hommasta on saatu taiottua mielenkiintoista: Saundit tukevat musiikin primitiivistä tunnelmaa aiempaa paremmin ja niin vinolta kuin se kuulostaakin, on meiningissä mukaansatempaavaa groovea. Albumilla on myös vaihtelua ja mielenkuvitusta enemmän kuin sitä edeltäneellä tietoisen karuksi pelkistetyllä ”Viktorialla”.

Lähtölaukauksesta on kulunut muutama minuutti, ja kuulija on jo mäiskitty vastustamattomasti jyrän alle psykoottisen raivohypnoosin valtaan, eikä siitä mielentilasta tahdo ilman bändin lupaa edes vapautua. 42 minuuttia kellottava matka läpi äkäisen ja aggressiivisen albumin käy yllättävän vaivattomasti, eikä konekiväärin tulistusmusiikille ominaista pitkästymistä ehdi syntyä. Kyseessä on bändin ensimmäinen levy, joka on oikeasti kiva kuunnella kokonaan. On positiivista, että pitkän ja intensiivisen uran tehnyt yhtye takoo tässä kohtaa uransa mielenkiintoisimman albumin ja vieläpä omien vahvuuksiensa ehdoilla persoonaansa kadottamatta.

Kirjoittanut: Lauri Nieminen