Barren Earthin oletusarvot ovat ”superkokoonpano” ja ”sivuprojekti”, jotka usein tuottavat suuret odotukset yleisölle, mutta soittajille se tuntuu olevan hengähdystauko omista ykköbändeistään. Tuntuu, että silloin vain käydään piereskelemässä ja naureskelemassa studiossa muusikkokollegojen kanssa kokeillen omia idealaatikon pölyjä keskenään pois kuleksimasta. Usein pelkät odotukset nostavat riman jo niin korkealle ennen julkaisua, että jopa onnistunut levykin jää unohduksiin. Tämän yhtyeen kohdalla näin ei käynyt, vaan ykkösalbumi ”Curse Of The Red River”
saikin paljon kiitosta sekä kuulijoilta ja kriitikoilta. Mainio aloitus yhtyeeltä, mutta kuinka käykään kakkosalbumin, ”The Devil’s Resolven”?

Ykkösalbumi oli kuin ”Opeth merihädässä” ja samanhenkinen taistelumetalliriffittelyllä ja merenkäyntimusisoinnilla kuumennettu, folkahtava progemetallivääntö jatkuu nytkin. Mutta albumi kuulostaa kaikin puolin kevyemmältä, vaikkakin rajoja rikotaan ja kahleista irtaudutaan rajummin kuin debyyttialbumilla. Albumi hengittää, ilakoi ja kokeilee siipiään – sopii siis kivasti kevään kynnykselle. Mieleen tulee vertaukset Von Hertzen Brothersin metalliversio, heavy metal Kingston Wall, ruotsinlaiva metallimyrskyssä, Mikki Hiiri ja Molla-Maija synnytyskivuissa, mitä näitä nyt on. Säkkipilliä siellä, akustista sooloilua täällä ja tuolla kuulin juuri pianon pimputusta!

Soitannollisesti musiikki liikkuu kepeästi eteenpäin tyylisuunnasta toiseen, maalailuun ilman kompurointia. Yhtyeellä ei ole myöskään kiire ryntäilyyn, vaan välillä keritään myös makustelemaan paikallaan rauhassa. Odotin tosin, että pakotettaisiin musiikkia vielä rohkeammin ääripäihinsä. Tosin pakottaminen ei ikinä ole hyvä asia, muttei liika varmistelukaan. Salaa myös vertasin väkisin lauluja Ghost Brigaden Manne Ikoseen, jolloin Mikko Kotamäen anti jää puolivillaiseksi. Joo onhan näitä makuasioita, kriitikot aina makustelevat. Sormet ja korvantaus ovat tahmeat heti herätessään, jolloin makustelu alkaa eikä ota loppuakseen ikinä.

Homma kuulostaa mukavan rosoiselta, eli tuotantopuolen hiomapaperin käyttöä on jätetty vähemmälle, jolloin musiikki elää ja hengittää. Saundit ovat kevyemmät verrattuna viime levyyn, mutta samalla kirkkaammat ja selvemmät. Vähän kuin olisi pistetty mällilakanat pesuun ja ulos tuulettumaan. Mälli ei ole aina paha asia – hyvä on temmeltää ja sotata, että tulee nättiä.

Ensimmäisillä kuuntelukerroilla kappaleet tuntuvat melko levällään olevilta, eikä alkuriffin jälkeinen punainen lanka niissä tule esiin. Ei siis mitään yllättävää tämän genren musiikille. Kuuntelukertojen lisääntyessä kappaleet setviintyvät loppupeleissä melko suoriksi ilman sen vaikeampia soittorunkkailuja ja hassutteluja, jolloin kappalekokonaisuudet nousevat ykkösprioriteetiksi. Omaksi suosikkikappaleeksi nousee ”As It Is Written”, joka on sopivan leikkisä ja kaikin puolin koukuttava ilmestys, joka pitää otteessaan aina alun säkkipillistä Myrskyluodon Maija -henkisen väliaikasoitannan kautta lopun synasooloon. Levy tuntuu alkavan folkimmalla otteella muuttuen loppua kohden hevimmäksi. Kappaleet ”Oriental Pyre” ja ”White Fields” ovatkin melko Opethmaisia repäisyjä.

Vaikka ”The Devil’s Resolvea” on kuinka kuunnellut, ei albumi silti jätä suurempia jälkiä muistiin ja siksi tämän arvostelu tuntuikin tyhjästä valmiiseen hankalalta. Hyviä hetkiä on monia, mutta ehkäpä itselleni ei löytynyt tarpeeksi vaarallisia tilanteita ja kauniita hetkiä. Silti mielellään palaa albumin pariin yhä uudelleen. Täysosumasta tälläkin jäädään, mutta luontevan monipuolisempaan, eli oikeaan suuntaan tämä albumi vie yhtyettä. Ei mullistanut maailmaani, mutta tekee olosta kivan. Pirun Päätös oli kiva, ellei kivoin!

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

7/10

Kappalelista:

1. Passing Of The Crimson Shadows
2. The Rains Begin
3. Vintage Warlords
4. As It Is Written
5. The Dead Exiles
6. The Oriental Pyre
7. White Fields
8. Where All Stories End

http://www.barrenearth.com/

Kirjoittanut: Ville Syrjälä

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy