Jenkkiläinen proge metal -viritys Between The Buried And Me on jälleen kolmen vuoden tauon jälkeen kunnostautunut ja julkaissut  10.7.2015 seitsemännen täyspitkänsä, joka kantaa nimeä ”Coma Ecliptic”. Julkaisijana toimi vanha tuttu Metal Blade Records. Kummallisesti nimetty levy on konseptialbumi, joka kertoo koomassa makaavasta miehestä, joka käy läpi edellisiä elämiään, jotka ovat edustettuina eri kappaleissa. Nähtäväksi jää  kumpaan ratkaisuun protagonisti loppujen lopuksi päätyy, kokemansa perusteella. Sana ”ecliptic” on itseasiassa johdannainen sanasta pimennys (engl. eclipse) ja tarkoittaa sitä meille näkyväistä tilaa, jossa Aurinko kulkee. Vain tässä tilassa voi siis sattua pimennys, kun Kuu osuu siihen. Tämä oivallus antoi ainakin minulle erilaista perspektiiviä levyn nimen merkitykseen.

Avausraita ”Node” on tyypillinen intro-viisu, josta tulee ensi säveliltä mieleen norjalainen Bogus Blimp. Se on pianovoittoisine melodioineen rauhallinen ja lopun nostatuksesta päästäänkin oivallisesti ensimmäiseen varsinaiseen kappaleeseen nimeltä ”The Coma Machine”. Se esittelee bändille tuttua raskaan progressiivista linjaa, josta ei voi olla tulematta mieleen Dream Theater. Soitto on taidokasta ja koukkuisaa. Laulaja myös loistaa ammattimaisuudellaan ja esittelee aika ajoin myös örisevää osastoa, luoden kaivattua kontrastia. Nämä örinäosuudet ovat useimmiten myös taustoiltaan aggressiivisempia kuin puhtaasti lauletut riffit. Kappaleen loppupuolella kuullaan myös tuttua jammailu-, ja kikkailuosastoa, joten progeilijatkin pysyvät tyytyväisinä.
Alkukuulemalta kappale vaikuttaa rikkonaiselta, mutta useampien kuuntelukertojen jälkeen se alkaa avautua ja kiitettävä määrä toistoa on myös havaittavissa, muodostaen dynaamisen rakenteen. Seitsemän ja puolen minuutin mittaisena tämä raita esittelee hyvin levyn perusvireen.

Tästä jatkava ”Dim Ignition” toimii kuin suvantomaisena eletronisena siltana sitä seuraavaan kappaleeseen nimeltä ”Famine Wolf”. Tämä neljäs raita on huomattavasti edeltäjiään tummempi tunnelmaltaan ja siinä kuullaan aiempaa enemmän örinäosastoa. Kahden minuutin kohdalta alkava riffi tuo mieleen vanhan In Flamesin ennen nykyisiä hipsteriaikojaan. Onneksi sentään joku on vielä oikealla asialla. Dream Theater-osasto on myös edelleen tietysti läsnä, jottei punainen lanka hukkuisi. Loppupuolella sorrutaan jopa Santana-tyyppiseen juustoisuuteen, joka kuitenkin kehittyy jopa Arcturusmaiseksi, sirkusteemaiseksi kikkailuksi. Yllättävän toimiva yhdistelmä.

Samalla linjalla jatkaa seuraava ”King Redeem – Queen Serene”, kunhan pääsee vauhtiin alun himmailuistaan. Tummemmat osastot ovat ottaneet jo blast beatiakin ohjelmistoonsa ja aikaisempi Arcturus-vertaus alkaa olla ilmeinen. Samaan osastoon kuuluu nimensä mukaisesti kappale ”Turn On The Darkness”, jossa päähenkilö pohtii eksistentiaalista kamppailuaan sanoin: ”We turn our backs on ourselves. Nothing inside”.

Yleisesti ottaen jokaisen kappaleen loppu enteilee seuraavan alkua, joten tarinen jatkumo on ilmeinen ja toimiva. Seitsemäs ”The Ectopic Stroll” (kuultavissa alla) esittelee jälleen hieman erilaista linjaa. Tunnelma on sekopäisen ilkikurinen ja sirkusteema nostaa jälleen päätään. Laulu suoristaa onnistuneesti kikkailevaa teemariffiä, vaikkei Primus-tyylisestä linjasta päästä, eikä varmasti halutakaan, eroon. Varsinkin 3:32 alkava riffi entisestään korostaa tätä aivoja niksauttavaa yleisilmettä, steel pan-tyyppisillä sampleillaan. Kaikki kuitenkin rauhoittuu jälleen slovarimaiseen lopetukseen onnistuneesti.

Nämä eri tyylit; rauhallinen, synkempi aggressiivinen ja sekopäisen kikkaileva, edustavat selvästi päähenkilön eri mielentiloja tämän soljuessa läpi mielensä maailmojen kohti tuntematonta määränpäätä. Lyriikka jatkaa aiemmin mainittua kontemplaatiota kappaleissa ”Rapid Calm” ja ”Memory Palace” lauseilla:
”They don’t want me there. They don’t want me here” ja ”Live in the land of the ghost”.

Viimeksi mainittu raita palauttaa myös linjaa takaisin levyn alkumaininkeihin rokkaavuudellaan, kikkailua toki unohtamatta. Näin ympyrä tavallaan sulkeutuu. Kaksi viimeistä kappaletta toimivat kuin laskualustana lopun alulle. Ne ovat ensinnäkin puolet lyhyempiä kuin edeltäjänsä ja siinä missä ”Option Oblivion” esittelee vielä bändin moniosaamista on levyn lopettava ”Life In Velvet” pääasiassa rauhallinen pianovoittoinen kappale, lukuunottamatta tieysti pakollista loppusooloa. Levy huipentuu viimeiseen koskettavaan lausepariin, jota puhdas laulu jää toistamaan:
” My last exhale leaves purple smoke
Knees crashed down, on velvet ropes ”.

Albumi on kokonaisuutena hyvin kiinnostava. Vertailin sitä itse mielessäni useampaan otteeseen Dream Theaterin levyyn ”Metropolis Pt. 2: Scenes From A Memory”, kuitenkin sillä erotuksella, että tässä tapauksessa mukana on hieman varioivampi paletti. Raskaammat osuudet sopivat hyvin yleislinjaan ja luovat tiettyä vaihtelevuutta välillä ylitsevuotavaksi muodostuvaan kikkailuun. Uskon, että levyn rakenne on tarkkaan mietitty, mutta mielestäni se on hieman liian pitkä. Kahdeksan kappaletta olisi riittänyt mainiosti yhdentoista asemesta ja huomasin, että keskittyminen herpaantui helposti tämän 68-minuuttisen eepoksen kuluessa. Varsinkin, kun jo yhdessä kappaleessa tapahtuu niin valtavasti asioita. Yleisilmeeltään levy on kuitenkin onnistunut ja konsepti kiinnostava. On mukava huomata, että joku pystyy vielä tuottamaan Dream Theater-tasoista materiaalia ja vielä lisäämään siihen moderneja raskaampia elementtejä. Olen vaikuttunut.

Official Facebook

9/10

Kappalelista:

01. Node
02. The Coma Machine
03. Dim Ignition
04. Famine Wolf
05. King Redeem – Queen Serene
06. Turn on the Darkness
07. The Ectopic Stroll
08. Rapid Calm
09. Memory Palace
10. Option Oblivion
11. Life in Velvet

Kirjoittanut: Tuukka Franck