”Biisit on kuin viini, ne paranevat vanhetessaan” – haastattelussa ensimmäisen kokopitkänsä julkaissut God Given Ass

Kotimainen punk rock -yhtye God Given Ass sai alkunsa Helsingissä vuonna 2008. Bändin musiikissa kuuluu vivahteita aina 1960-luvun psykedeliasta, sinne 1970-luvun kimallejytään. Julkaisuja on tippunut vuosien varrella melko harvakseltaan, mutta syyskuussa fanien odotus vihdoin palkittiin debyyttialbumin muodossa. Kaaoszine kutsui jäsenet haastatteluun juttelemaan bändin alkuvaiheista, biisinkirjoitusprosessista ja tietenkin tuoreesta levystä. Lue koko haastattelu alta!

Tervetuloa Kaaoszinen haastatteluun! Miten syksy on lähtenyt liikkeelle?

Niila: Kiitos. Vähän väsyttää, matkalla keikalta toiselle Keski-Suomessa. Syksy on alkanut ihan mukavasti ja lehdetkin alkaa jo muuttamaan väriä ainakin täällä, missä just nyt ajellaan.

Reeta: Oikein hyvin on lähtenyt, kiitos kysymästä! Levy on vihdoin pihalla ja julkaisukiertue käynnissä.

Otto: Eli kone on yskinyt käyntiin ja kohta on taas mopo rotkossa.

Mistä kaikki alkoi

Bändin historia ulottuu jo vuosien taakse – miten, missä ja milloin kaikki sai alkunsa?

Reeta: Me oltiin God Given Assin alkuperäisen kitaristin Marikan kanssa juuri laitettu edellinen bändimme The Patsy Walkers pakettiin tai vähintäänkin pitkälle tauolle, mutta soittohaluja riitti. Kantabaarin pöydässä sitten tavalliseen tapaan päätettiin perustaa punkbändi, ja pyydettiin mukaan samassa seurueessa usein aikaa viettänyt Pyry, joka kertoi osaavansa soittaa kitaraa.

Pyry: Mulla ei siis ollut mitään bändihistoriaa, mutta oikeaan suuntaan kallellaan oleva musamaku ja samoissa baareissa notkuminen taisivat riittää, heh.

Reeta: Laulajaksi saatiin viereisestä pöydästä Otto, jonka jo tiedettiinkin osaavan laulaa. Rumpalin löytyminen oli vähän kinkkisempää, treeneissä kävi kokeilemassa kaikenlaisia hahmoja pitkin kesää. Lopulta bongasin Niilan joltain Lepiksen keikalta, ja hänen kanssaan natsasi heti ensi treeneistä lähtien.

Otto: Tää tapahtui siis kesällä 2008, ja kyseinen baari oli Kallion Seurahuone Fleminginkadulla. Mulla ei mennyt siihen aikaan kovin vahvasti, ja siellä tuli kiskottua käytännössä joka päivä, kunhan ensin oli hoitanut jostain rahaa. Oli jonkinasteinen masennusvaihe päällä, lähinnä istuin siellä omissa oloissani ja täytin ristikoita. Se oli itse asiassa Marikan tuolloinen poikaystävä, joka sitten yhtenä päivänä puoliväkisin raahasi mut näiden muiden pöytään. Reetan tunsin entuudestaan, muut oli jonkinlaisia hyvänpäiväntuttuja. Marika kysäisi puolivakavissaan tulisinko laulamaan punkbändiin, ja taisi vähän säikähtää kun sanoin että totta kai – että helvetti, nythän tässä pitää ruveta oikeasti puuhaamaan sitä bändiä. Reeta totesi vaan, että hieno homma, mutta aja parta ja noissa rytkyissä et sitten nouse lavalle.

Joitain päiviä myöhemmin saavuin Kaapelitehtaalle treeneihin – purjevenekyydillä muuten, mutta se on toinen tarina. Marikalla oli muutama biisiaihio ja mä toin jonkun myös, mutta otti aikansa ennen kuin alkoi hahmottumaan minkälaista kamaa tästä syntyisi. Asiaa ei tosiaan auttanut, että ennen Niilaa taisi käydä peräti viisi eri kaveria istumassa rumpujen takana. Niilalla oli kuitenkin heti oikea tatsi, eikä siitäkään ollut haittaa, että se ilmestyi treeneihin Rolling Stones -paidassa ja leopardikauluksilla varustetussa nahkatakissa. Treenien jälkeen se kysyi heti milloin voi tuoda rumpunsa kämpille – mikä olikin hyvä, koska siinä vaiheessa taisi olla pari viikkoa ekaan sovittuun keikkaan ja kolme ekaan studiosessioon.

Nimi, joka herättää huomiota

Itseäni on aina kiinnostanut, että mikä on tarina bändin nimen takana?

Niila: Paine keksiä nimi kohtasi Bowien.

Otto: Nimeä oli tietysti pähkäilty alusta asti, mutta mitään järkevää ei tullut mieleen. Ei helpottanut, ettei vielä oikein ollut tiedossa sekään, mihin suuntaan bändin sanoitusmaailma alkaa lähteä. Tiesin, että tästä tuskin tulee ainakaan mitään alleviivatusti yhteiskunnallista matskua, mutta mennäänkö vakavemmalle tai synkemmälle osastolle, vai enemmän rokettirollaamisen ja kevyemmän huulenheiton puolelle oli vähän hakusessa.

Muistan esimerkiksi pyöritelleeni Nick Caven biisistä poimittua His Red Right Hand -nimeä, mutta se tuntui nopeasti liian himpulalta tai emolta tai miltä lie, kun oli jo alkanut syntyä joitain tekstejä jotka meni sen verran huumorin puolelle, ettei nimi pidemmän päälle tuntunut sopivalta. Mutta klassikkobiisistä nimi lopulta kuitenkin poimittiin.

Pyry: Oltiin siis tosiaan sovittu ensimmäinen keikka Vastavirta-klubille, mutta nimi uupui. Jossain vaiheessa Tampereen suunnalta tuli viestiä, että nyt se nimi pitää saada huomiseksi, julisteet ja flyerit lähtee painoon. Me oltiin soiteltu David Bowien ”Suffragette City” -kappaletta, ja kun treenien jälkeen oltiin kaljalla eikä nimestä vieläkään ollut yksimielisyyttä, yritettiin ideoida tökkimällä sattumanvaraisesti sormella ”Ziggy Stardust and the Spiders From Mars” -CD:n sanoitusvihkoa. Sieltä löytyi pätkä ”he was the Nazz / with a god given ass”. Nimen oli kai tarkoitus olla väliaikainen hätäratkaisu, mutta se sitten jäi.

Otto: Sanoitusvihkoidea oli varmaan mun, koska muistan jo aiemmin katselleeni jotain Bowien sanoituksista irroitettua pätkää sillä silmällä. Tässä vaiheessa voin myös tunnustaa, ettei mun sormi oikeasti osunut siihen god given ass -kohtaan. Valitsin sen vain, koska huomasin rivin samalla aukeamalla ja tykkäsin siitä. Ja niinhän se tosiaan oli, että kaikki bändissä ei nimestä välittäneet, joten se vietiin läpi ikään kuin ”työnimenä” joka oli myöhemmin tarkoitus muuttaa. Keikkaa alkoi kuitenkin tulla heti alkuun niin paljon, ettei se enää oikein käynyt päinsä. Itse olin tähän toki pelkästään tyytyväinen.

Reeta: Minä en kaikissa tilanteissa kehtaa vieläkään kertoa kysyjille bändin nimeä!

Odotettu ensimmäinen albumi

Debyyttialbumia kypsyteltiin pidemmän aikaa ja nyt se ilmestyi – oliko viiveeseen jokin tietty syy?

Tommi: Ei levyä varsinaisesti tehty viiden vuoden ajan, se vaan jäi kesken tai hautumaan muiden kiireiden takia. En tiedä onko siitä haittaa vai ei. Ainakin nyt kun biisejä on ehditty soittaa livenä, saattaisin soittaa monet viiden vuoden takaiset jutut toisin, eli vapautuneemmin. Mutta hyvä levy siitä tuli, helvetin hyvä.

Niila: Hosumalla nyt ei tule kuin kusipäisiä mukuloita.

Otto: Pohjat ja suurin osa Tommin soolokitaroista tosiaan nauhoitettiin jo keväällä 2020, ja totta kai silloin oli ajatuksena saada homma maaliin huomattavasti nopeammin. Siinä tuli kuitenkin monta asiaa tielle, ja levy makasi käytännössä kolme vuotta hyllyllä. Korona-aikana mulle muodostui keskittymisen kannalta ongelmaksi, kun alun perin kesälle 2020 suunnitellut Tehosekoittimen reunion-keikat jäi tavallaan ilmaan, eli jouduttiin siirtämään niitä useamman kerran eikä ollut oikein varmaa, että milloin ne saisi pois alta. Niiden kanssa oli henkisesti ikään kuin löysässä hirressä. Toisaalta mun piti samaan aikaan hoitaa mutsin edunvalvontaa ja myöhemmin kuolinpesää, ja tän lisäksi koetin vielä opiskella ja puuhastella yhtä toista musiikkiprojektia.

Myönnän auliisti myös olevani siinä määrin fiilis- ja mañana-kaveri, että jos vaikka sanat ei ota syntyäkseen tai muuten vain ei nappaa edistää jotain hommaa, niin ei se sitten etene. Tää on vähän vaikeaa, kun on jo tukevasti keski-iässä, mutta pää noudattaa lähinnä jotain kosmologista aikaa. Kun sitten lisäksi on vielä perfektionistin vikaa, niin pitkäsoiton kokoinen projekti on silloin aika suuri haaste.

Tauolla oli kuitenkin paikkansa. Kun syksyllä 2023 aloin laulamaan biisejä purkkiin ja tehdä puuttuvia sanoja, matskuun oli saanut sen verran etäisyyttä, että se taas inspiroikin uudella tavalla. Tekeminen oli silti väkisinkin tipoittaista ja kiire meinasi tulla – jos Reeta ei levymogulin ominaisuudessa olisi pakottanut pusertamaan, niin olisin varmaan vieläkin Kassun [levyn äänittäjä Kassu Kapanen] kanssa jossain kellarissa höyryämässä.

Luomisprosessin ytimessä

Onko mukana materiaalia miten pitkän ajan takaa?

Pyry: ”Pitbull Girl” ja ”Small Change” on vanhimmat biisit. Tainneet olla takataskussa eriasteisina aihioina jostain vuoden 2010 hujakoilta.

Otto: Itse asiassa ”Small Changen” sävellys on jo vuodelta 2008. Sitä soitettiin aikoinaan keikoilla eri sanoilla, työnimiä oli vuosien varrella ainakin ”Push the Needle In” ja ”Little Match Girl”. Sittemmin se jäi vuosikausiksi unohduksiin, mutta me otettiin se uudelleen tarkasteluun kun ryhdyttiin tekemään pitkäsoittoa. Lopulliset sanat syntyivät vasta tänä vuonna, mikä on ehkä suhteellisen ilmeistä jos niitä sattuu kuuntelemaan. Tää on jotenkin omalle tekemiselle aika luonteenomaista, että asiat saattavat pyöriä jaloissa vuosikausia ennen kuin loksahtaa kohdalleen.

Noiden mainittujen lisäksi ”Prairie Girl” on vanhempaa settiä, siitä nauhoitettiin eka versio jo vuonna 2014 kun Marika oli vielä bändissä. Loput on kaikki tämän kokoonpanon ajalta, siis meidän mittapuulla uusia, heh.

Niila: Biisit on kuin viini, ne paranevat vanhetessaan!

Miten biisintekoprosessi menee, osallistutteko siihen kaikki?

Niila: Pääasiassa Otto säveltää, yhdessä sitten sovitetaan ja pähkäillään biisien rakennetta, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Lopuksi Otto tekee sanoitukset. Tai näin se yleensä menee.

Otto: Pääpiirteissään noin. Kyllä mä joissain tapauksissa olen tuonut ihan sanoja ja rakennetta myöten aika lailla valmiita biisejä treeneihin – albumin biiseistä tällaisia on ainakin ”Tear Your Heart Out”, ”Arrows” ja ”Prairie Girl”. Joskus taas biisi saattaa lähteä syntymään vaikka jostain tauolla omissa ajatuksissa jauhetusta sormiharjoituksesta. Mutta yleisempää on tosiaan, että mulla on joku aihio tai sointukulku, jota treeneissä sitten pallotellaan rakenteen puolesta. Mä kehitän laulumelodian ja jengi omat komppinsa, kuvionsa ja soolonsa, joihin sit joskus saattaa joku muu puuttua, että tuo oli tosi hyvä tai että kokeilepa kuitenkin näin. Useimmiten minä, heh. Sanat tulee sitten perässä. Onneksi viime vuosina on alkanut taas tuntua, että olis ehkä välillä jotain asiaakin.

Toki biisejä syntyy muillakin metodeilla, esimerkiksi ”Private Property” syntyi parissa minuutissa jotenkin niin, että joku kehitti ekan sointukulun, toinen seuraavan, kolmas kolmannen ja niin edelleen, niin että ei tarkoituksella ollut aikaa miettiä. Minä sitten mylvin jotain päälle. Ei sen tyyppistä biisiä oikein vääntämällä osaisikaan vääntää.

Oma lempibiisi albumilta ja miksi juuri se?

Pyry: Vaikea nimetä yhtä. Tämänpäiväinen vastaukseni on ”On the Wheel”.

Reeta: Melodioiden ja draaman ystävänä nuo synkempisävyiset puhuttelevat eniten: ”On The Wheel”, ”Riding Out the Storm” ja ”Arrows”.

Niila: ”Riding Out the Storm”, koska se on sopivasti hippirockia.

Tommi: ”Arrows”. Se on melankolisen kaunis biisi jossa omakaan soitto ei pahemmin vituta.

Otto: Oho, onpas yksimielistä ja tummasävyistä settiä! Mä diggaan ”Let’s Get Nakedia”. Siinä on sävellys, sanat ja sovitus tosi hyvin jiirissä, yleisilkikurinen meno, mutta taustalla silti ehkä jotain asiantynkääkin. Se on myös tuotannollisesti varsin onnistunut. Voisin tietysti valita monta muutakin biisiä monista eri syistä, mutta mainitaan nyt lisäksi vaikka ”Prairie Girl”, joka on minusta tunnelmaltaan ihan omanlaisensa.

Kenelle erityisesti suosittelisitte albumia kuunneltavaksi?

Niila: Haastattelun lukijalle.

Tommi: Kaikille jotka luulee, että Radio Rock soittaa rokkia.

Mitä tulevaisuuteen kuuluu niin lyhyellä kuin ehkä hieman pidemmälläkin tähtäimellä?

Tommi: Keikkoja ja biisien tekemistä.

Reeta: Tänä syksynä soitetaan julkkarikeikkoja, jotka jatkuvat vielä tammikuussa. Sen pidemmälle ei taidakaan olla suunnitelmia. Uusia ja vanhoja biisejä on varastossa vaikka minkä verran, että ehkä sitä voisi alkaa saattaa niitä valmiiksi.

Otto: No joo, sanoisko nyt, että enemmänkin aihioita ja biisintynkiä kuin kokonaisia biisejä. On pitkään meinattu Tommin kanssa istua alas ja ruveta katteleen. Ja ehkä se on jotenkin helpompaa nyt, kun on saatu tää ”vaikea ensimmäinen levy” pois alta. Mutta ei tässä ihan tällä sekunnilla nyt jaksa, ja pitää nuo keikatkin hoitaa ensin.

Niila: Jep, koitetaan selvitä tämän syksyn ja talven keikoista hengissä ja mietitään sitten.

Tämän tykkään kysyä aina jokaiselta haastateltavalta: kuvaile bändiä kolmella sanalla?

Reeta: Goldfish Think Tank

Otto: Tuo on siis biisi meidän ekalta seiskalta, mutta kyllähän se kertoo bändistä olennaisen edelleen. Kultakalojen aivoriihi.

Terveiset Kaaoszinen lukijoille?

Pyry: Aurinkoista syksyä kaikille Kaaoszinen lukijoille!

Niila: Nähdään keikoilla!

Kokoonpano:
Otto Grundström – laulu
Tommi Kanerva – kitara
Pyry Keskinen – kitara
Reeta Pankka – basso
Niila Kunnari – rummut

Seuraa bändin kuulumisia näistä linkeistä: Facebook, Instagram, Soundcloud. Tuoreen albumin pariin pääset heti tästä: