Less Than Three – The Black Box (EP)

Kirjoittanut Arto Mäenpää - 11.11.2014

Arvosteluvuoroon saapuu lahtelaisen, Jesse Soiletsalon sooloprojektista alkunsa saaneen Less Than Threen toinen julkaisu ”The Black Box”. Kyseinen EP julkaistiin lokakuussa 2014 itsenäisesti, ja se koostuu intron lisäksi neljästä kappaleesta. Bändi puolestaan koostuu viidestä jäsenestä, joilla on jo melometallibändin hirveydet hanskassa. Tämä näkyi jokseenkin jo ensijulkaisulla ”Less Than Three”, joka sai kuulijoiltaan hyvää palautetta ja jonka myötä orkesteri pääsi lämmittelemään mm. ruotsalaista Scar Symmetrya.

Nyt on kyseessä yhtyeen ”toinen tuleminen”, ja niin ikään tälle ruiskautukselle voi antaa kiitettävää palautetta. EP:n äänimaailma on pääosin hyvin yhtenäinen ja kokemus paistaa kuunnellessa läpi juuri kuten pitääkin. Bändi ei kumminkaan viestitä mitään brankkarimaista brassailua, mutta ei nöyristelekään.

Asiaankuuluvan introkappaleen jälkeen tajuaa oikeastaan heti, mistä on kyse. Bändiä kuunnellessa ei voi olla oikein ajattelematta mm. MyGrainia ja Profane Omenia, mutta niin ikään mainitun Scar Symmetryn tuntuinen jympytys on selvästi läsnä. ”Severe Disconnect of Senses” antaa aloituksena oikeastaan vain jonkinlaisen pohjan tulevaa varten, ja täten kappaleen jälkeen tulee halu kuunnella lisää. Tämä on siitä hyvä, että mielenkiinto säilyy, mutta kappale ei itsessään ole oikeastaan kuin hieman hämmentävä aloitus.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Toista on seuraavat kolme kipaletta. Sekamelskaa on silloin tällöin vielä luvassa, mutta nyt se jo toimii jatkaessaan omanlaisen tunnelman tuomista, mitä koko ”The Black Box” kantaa lävitseen. Ilmapiiri on hyvin uniikki ja rakentuu pääasiallisesti hetkittäisestä sekavuudesta, mörinän ja puhtaan laulun yhdistelystä sekä raskauden vaihtelevuudesta, jossa ensiksi jumputetaan niin paljon, kuin vaan kappale kestää, minkä jälkeen suoritetaan biisin musiikillisin osuus tempoa hidastaen. Tosin vain nimikkokappale ”The Black Box” tuntuu kestävän rakenteen vaihtelun yksilöllisenä kappaleena ollessaan pari minuuttia lyhyempi kuin seuraavat kappaleet ”Catharsis: Ex Inferis” ja ”Pandemonium”.

Kokonaisuus ei siis juurikaan kärsi, koska kappaleilla tuntuu olevan protokolla. Sen toteutus järjestyksettömästi tuo kuunteluun vaihtelevuutta, ja kun pyritään pitämään yllä samaa fiilistä, kuuntelu on hetkittäin kuin yhtä nuoralla tanssimista. Hienosti nuoran äänitteet kuitenkin pitävät kaiken koossa, ja tämän tasapainostaan huolta pitävän akrobaatin tepastellessa sinne loppupäähän vastasta löytyy lopetuskappale ”Pandemoniumin” hienoudet, jotka tekevät siitä EP:n parhaan tuotoksen.

Toimivuutta löytyy runsaasti, eikä mikään kappale jää juuri häiritsemään. Pieneksi kokonaisuudeksi miellyttävää kamaa, mutta yksittäin biisit ovat sen verran sekavia, etteivät ne toimi varsinkaan alussa. Silti tunnelma on välillä jotain niin erikoista, että välipimputukset saavat aikaan jopa hyvän olon tunnetta, kun niiden kanssa on yhdistetty tarpeeksi raskasta riffittelyä ja korinaa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen