Black Crucifixion ravisteli black metalin perusoletuksia juhlakeikallaan On The Rocksissa

Elävän musiikin nälkään on viimein vastattu myös äärimetallin saralla. Eräs ympyrä sulkeutui torstaina 7. lokakuuta, kun suomalainen, kolmikymppisiään juhlistava black metal -yhtye Black Crucifixion esiintyi Helsingissä On The Rocksissa. Näitä kekkereitä onkin odotettu, sillä tapahtumaa ehdittiin siirtää kokonaiset kolme kertaa.

Illan ensimmäinen esiintyjä, keravalainen black metalia soittava Astral Corpse jäi minulta valitettavasti välistä. Sen verran tiuhaan tahtiin tuo nimi on tullut vastaan, että lienee korkea aika tutustua siihen paremmin. Näin ollen ensimmäiset sulosävelet tarjosi pakanallista black metalia soittava Havukruunu spesiaalikeikallaan.

Havukruunu

Havukruunun nousua on ollut hienoa seurata. Ensikosketukseni tähän vuonna 2005 perustettuun kokoonpanoon olivat 2017 ilmestynyt ”Kelle surut soi” -albumi sekä keikka saman vuoden SteelChaoksessa. Tuolloin yhtye sai ainakin silloisissa piireissäni osakseen mollaavia, kieltämättä myös naurettavia kommentteja mm. pipo päässä esiintymisestä. Tätä nykyä Havukruunu voi täysin uskottavasti paikata mm. thrash-legenda Destructionia, kuten todistettiin elokuun SteelHordes-tapahtumassa. On The Rockissa yleisö oli niin villinä jo ennen soiton aloittamista, että on suuri ihme ja vääryys, jos yhtyeen nousukierre ei jatku entisestään.

Keikan aloittanut ”Myrskyntuoja” huokui niin mahtipontista energiaa, että jopa taistelu Sammosta meinaa jäädä kakkoseksi. Havukruunun pakanallinen black metal on todellista riffien ja kansanperinteen ilotulitusta. Yhdellä hetkellä marssitaan läpi jylhän luontomaiseman, toisella soditaan Ukon salamoilla. Kun mukaan otetaan vielä koskettava ja tarkkaan ajoitettu puhdas laulu sekä perinteisestä heavy metalista vaikutteita hakeva kitaratyöskentely, on lopputulos äärimmäisen mukaansatempaava. Jotkin kitarasoolot olisivat aivan hyvin voineet olla vaikkapa Judas Priestin klassisilla albumeilla – ainakin tyylinsä puolesta.

Yhtye esitteli aggressiivisempaa puoltaan lokakuun lopussa ilmestyvän ”Kuu erkylän yllä” -EP:n kappaleilla. Ilmoille lyötiin niin nimikkokappale kuin ”Mustan merkin enteen alla”, jota laulaja-kitaristi Stefan kuvaili tribuutiksi legendaariselle Bathorylle. Havukruunua on monesti verrattu Bathoryyn, mutta tämä veto todisti, että yhtyeellä on oma äänensä. Ulosanti muuttui heti rujommaksi ja tummanpuhuvammaksi. Tämä herätti minussa ristiriitaisia tunteita. En voi kiistää, ettenkö olisi nauttinut kappaleesta. Toisaalta jäin kaipaamaan muulle materiaalille tyypillistä sankarillisempaa tunnelmaa ja Havukruunun omaa ääntä. Esikuvien kunnioittamisessa ei sinänsä ole mitään väärää, mutta minulle Havukruunu on paljon enemmän kuin pelkkää Bathoryn palvontaa.

Keikka päättyi kuitenkin mm. ”Pohjolan tyttären” saattelemana hienoihin tunnelmiin. Tätä mainostettiin spesiaalikeikkana, mutta viime aikoina todistamieni vetojen perusteella jokainen Havukruunun keikka on erityinen tilaisuus. Ei voi kuin ihmetellä, miksi Tuska ei ole vielä kiinnittänyt tätä yhtyettä.

Black Crucifixion

Okkultistinen julistus läpäisee pimeyden. Hyytävät kosketinmelodiat maalaavat kuvaa ajasta ennen maailmankaikkeuden syntyä – paluusta siihen. Punaiset valot syttyvät kuin valuvat verivanat. Taustalle ilmestyy itse paholainen kaikessa rujoudessaan sekä teksti: Black Crucifixion.

Rovaniemeläinen, 30 vuotta sitten perustettu black metal -kokoonpano avaa keikkansa varmalla hitillä. Ensimmäiseltä, ”Faustian Dreams” -nimiseltä pitkäsoitolta poimittu ”Where Will You Hide” on väkivaltainen niin sanoissaan kuin ulkoasussaan. Aivan kuin palaisimme alkukaaokseen.

Mutta jokin tässä häiritsee. Kuten keikan edetessä saadaan huomata, seremoniallinen intro osoittautui hieman harhaanjohtavaksi. Black Crucifixion herättää illan aikana kysymyksiä siitä, miten black metalia voi tehdä ja miten sitä voi esittää. Keskitytään ensin esittämiseen. Kasvomaalit eivät ole mikään itseisarvo, joten niiden puute ei vaikuta kokemukseen millään tavalla. Sen sijaan silmään pistää vuorovaikutus yleisön kanssa sekä lavamaneerit.

Olen perinteisesti pitänyt itseäni sen koulukunnan ihmisenä, jonka mielestä black metal -keikat ovat parhaimmillaan, kun esiintymisestä ja vuorovaikutuksesta riisutaan kaikki arkipäiväinen pois. Pyhitetään tila musiikille ja mille ikinä voimille tai filosofialle se on omistettu. Toista oli Black Crucifixionin juhlakeikalla. Yleisöä kiiteltiin vähän väliä ja lopuksi toivotettiin mukavaa illanjatkoa. Kerrottiin tarinoita yhtyeen nuoruudesta. Tehtiin black metalin esittämisestä musiikin esittämistä, ei hengen palon seremoniaa.

Mitä väliä tuolla kaikella oikeastaan on? Minulla ei ole mitään syytä tai kiinnostusta väittää, että Black Crucifixionin miehistö ei olisi täysillä vihkiytynyt kappaleidensa sanomaan tai että he eivät olisi valinneet itselleen luontevinta esiintymistapaa. Toisaalta reaktioni tuskin liittyy pelkästään siihen, että olen tottunut johonkin muuhun. Kun laulaja-kitaristi ilmeilee tuohon malliin, on vaikeaa välttyä mielleyhtymältä, että keikka on vain huvia.

Kappaleet huuhtoivat huoleni jossain määrin. Kuten arvata saattoi, keikalla kuultiin kappaleita koko pitkän uran varrelta aina ensimmäisestä demosta uuteen materiaaliin. Minuun iskivät parhaiten vanhemmat kappaleet, kuten ”The Fallen One of Flames” -demolta poimittu ”Goddess of Doom”. Mukana on sopivasti tunnistettavaa vanhan koulukunnan black metalia, mutta jo tuolloin Black Crucifixion kulki omaa polkuaan. Ensin rokataan vanhan koulukunnan doom metal -hengessä, sitten sahataan kosmos auki tyylipuhtaalla black metalilla. Kerrassaan nerokasta.

Yhtä lailla vakuuttava veto oli marraskuun lopussa ilmestyvältä ”Trigenta”-juhla-albumilta poimittu ”Beyond Linkola”. Joihinkin uudempiin kappaleisiin oli vaikeaa päästä mukaan, mutta tässä vedossa melankoliset gootti-doom-vaikutteet loksahtivat kohdalleen. Teknisyys kannatteli alkukantaista pimeyttä, ei sumentanut sen hohtoa. Mutta oi kuinka se olisikaan loistanut komeampana, jos keikka olisi ollut luonteeltaan juhlavampi.

Kuvat: Sasha Silvala