Black Label Society, Black Tusk, Crobot @ Nosturi, Helsinki 6.3.2015

Jotkut asiat muuttuvat ajan myötä. Kymmenisen vuotta sitten olin parikymppisenä poikana menossa ensimmäiselle Black Label Society –keikalleni Tavastialle. Dimebagin kuolemasta oli puoli vuotta, joten tunnelma vaati senkin puolesta perinteitä ja rituaaleja. Soittimesta pauhasi BLS:ää ja Panteraa, juotiin poikien kera Black Label –viskiä irvistäen kaljan kiskomisen välissä, jonka jälkeen lähdettiin keikalle, josta tuli yksi ikimuistoisimmista keikkailloistani. Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, kotonani syön pinaattikeittoa ja juon valkoviiniä tyttöystäväni kanssa ennen keikalle lähtöä. Keikkaillan taustamusiikkini on kuitenkin pysynyt samana, ja vaikka Zakk Wylde onkin nykyään pakkoraitistunut, on Black Label Society pysynyt vuodesta toiseen melko samana. Jotkut asiat eivät koskaan muutu.

Huomasin taas jonottavani vielä paitamyynnin edessä, kun illan ensimmäinen akti, yhdysvaltalainen (kuten kaikki illan orkesterit), Crobot iskee kehiin ensimmäiset tahtinsa. Satuin kappaleen verran kuuntelemaan kyseistä orkkaa ennen Nosturille saapumista ja sen kappaleen perusteella odotin yllättävän paljon heiltä. Ja pakko myöntää, ne odotukset täyttyivät niin, että tulvi! Heidän groovahtava, hieman rhytm blues –lähtöinenkin teatraalinen hard rockinsa vetosi tanssilihaksiin ensi minuuteilta. Yhtye sekä kuulosti että näytti hyvältä ja heidän olemuksensa vastasi ulosantia täydellisesti. Välillä heidän musiikistaan tuli mieleeni Led Zeppelin varsinkin laulaja Brandon Yeagleyn korkeasta ylärekisteristä ja hänen huuliharppuilustaan, jolloin Robert Plant –vertaus ei ole kauhean kaukaa haettu. Välillä taas musiikissa oli selkeä Rage Against The Machine –tyylisyys. Sanoisin Audioslaven olevan kaiken kaikkiaan paras vertaus heidän toiminnalleen.

Pakko antaa lisäpisteitä myös heidän esiintymisestään, joka oli dramaattista, vauhdikasta ja energistä. Laulajan liikehdintä oli jopa hippimäistä vetkuntaa, kun taas kitaristi Chris Bishopin pyöräytti vähän väliä kitaraansa salamannopeasti selkänsä takaa hihnan avulla, kun hän ei seissyt vahvistimiensa päällä soittamassa. Viihdytttävää oli myös seurata Jake Figueron vaappumista ja hänen kummallista tapaansa soittaa bassoa kaulalta. Hänen veljensä Paul rumpujen takana oli myös mies paikallaan. Toivottavasti tätä pääsee joskus kokonaisenkin keikan seuraamaan.

Seuraavaksi lyhyehkön tauon jälkeen lauteelle nousi hieman toisenlaista musiikkia veivaava Black Tusk. Tässä vaiheessa yleisöäkin oli saapunut paikalle enemmälti, mutta edelleen oli suuri määrä lipun ostaneita vasta matkan päällä. Black Tuskin setti saikin hyvän vastaanoton yleisöltä, mutta minulta heidän melodiavapaa sludge/stoner metallinsa meni täysin yli hilseen. Kamala kitarasaundi peitti kaiken alleen, jolloin koko soppa kuulosti vain epämääräiseltä meteliltä, samalla kappaleet kuulostivat liiaksi toisiltaan. Pidin kyllä heidän tavastaan jakaa lauluja kaikkien kolmen bändiläisen kesken, mutta ne eivät juurikaan tukeneet toisiaan kiinnostavalla tavalla, jotta olisivat tuoneet musiikkiin mitään lisäarvoa. Mieleeni juolahti se ajatus, että juuri tällaista musiikkia metallimusiikista pitämättömät käyttävät argumenttinaan, kun ilmoittavat mielipiteensä koko musiikkilajista. Tietynlaistahan punk-henkeähän siinäkin on, jota on pakko arvostaa. Parempi on ärsyttää ihmisiä, kuin yrittää miellyttää kaikkia. Rumputyöskentelystä tulee lisäpisteitä, mutta kuten nuoriso sen sanoisi: ei jatkoon.

Pidemmän välitauon jälkeen päästiin siihen illan päänumeroon, Black Label Societyn keikkaan. Showtime iskee klo 22:30, jolloin on edelleen verhot kiinni, kunnes taustamusiikki kovenee. Ensin tulee Metallicaa, sitten Panteran ”Cemetery Gatesin” liveversio ja lopulta Wax Audion ”Whole Lotta Sabbath” –mashuppi. Tämän jälkeen se tuttu vankilan hälytysääni ujeltaa pitkin salia ja ensimmäinen kappale lähtee käyntiin samalla, kun verho vaivalloisesti aukenee Wylden naaman edestä. Nyt vasta tuntuu se, kuinka kovalla volyymilla oikeasti hevirokkia soitetaan. Epäilystä ei ole siitä, etteikö nukkumaan mentäessä korvat taas vinkuisi.

Mitähän tästä keikasta nyt sitten sanoisi, mitä ei olisi tullut mainittua kaikista muistakin BLS:n keikoista. Samaa tuttua hyvää laatua, kuten ennenkin ja jälkeenpäin keikasta jäi aivan mahtavat fiilikset! Wylde on edelleen voimissaan jaksaen tiluttaa hirmuvauhdilla ja sahata arpeggioitaan. Vaikka viime näkemästä onkin Wylden takaa jäsenistö osittain vaihtunutkin, ei ole ikinä BLS:n riveissä ollut heikkoa lenkkiä, eikä ole nytkään. Wylden Pride & Glory –ajoistakin tuttu John DeServio hoiti tonttinsa hallitusti ja miehellä näytti oikeasti olevan hauskaa. Uudet tulokkaatkin hoitivat osansa menestyksekkäästi, varsinkin oli ilo nähdä ex-Lizzy Borden-kitaristin Dario Lorina musiikillista monipuolisuutta, kun mies esim. hoiti urut ”Angel Of Mercyn” aikana. Yhtye soitti todella yhtenäisesti ja mitään moitinnan sanaa ei irronnut.

Zakk Wylde oli yhtä iso jässikkä kuin ennenkin ja hänen maneerinsa olivat samat vanhat tutut. Yllättävän vähän hän tosin räki ympäriinsä, mutta samat soittotavat ja käsieleet olivat läsnä. Tietyllä tapaa ne ovat melko korneja ja naurettavia, kun mies esim. suutelee kitaraansa, tekee ristinmerkkiä, osoittelee taivasta kohden ja väliajoin myös gorillan lailla takoo rintaansa. Tämä on kuitenkin sellaista käytöstä, josta on vuosien myötä muovautunut miehen tavaramerkki, joten se olisi enemmänkin sääli, jos ne olisi unohdettu takahuoneeseen. Mies jaksoi myös hauskuuttaa yleisöä ylipitkillä nyrkkeilykuuluttajamaisilla välispiikeillä, varsinkin esitellessään bändinsä. Hieman alkoi kohdallani takertelemaan ne ylitsevuotavan pitkät kitarasoolot, mutta onneksi soolotkin keskitettiin enemmän siihen keikan puolivälin yhteen monen minuutin mittaiseen ryppääseen. Kai ne kuuluvat asiaan ja yleisö sitä odottaakin, mutta tuntuu siltä, ettei hänen soittonsa enää tästä sen enempää kehity eri suuntaan, joten mitään uutta ei pääse kuulemaan siltä osalta. Hän on kuitenkin arvostetun kitarasankarin paikkansa ansainnut, joten valitukset lienevät turhia, joten anna mennä, Zakk-hyvä, anna mennä! Toisaalta oli outoa kuulla ”In This River” ilman ylivenytettyä sooloa, sillä Wylde oli tuolloin kiippareiden takana.

Oletin settilistan edustavan hyvin paljon uusinta ”Catacombs of the Black Vatican” –albumia, mutta kappaleita putoilikin vähän sieltä täältä. Tosin mitään suurempia yllätyksiä ei tullut vastaan, vaan kappaleet olivat hyvin pitkälti niitä, mitä yhtyeeltä on tottunut livenä kuulemaan. Keikan viisivarttinen olikin melko nopeasti ohitse, eikä encorelle jätetty tilaa lainkaan. Keikka oli kuitenkin sen verta nätisti pakattu, pinottu ja kudottu yhteen, että encorea en itse jäänyt kaipaamaan ja tämä näytti sopivan myös suurimmalle osalle yleisöstäkin.

Kaiken kaikkiaan oikein onnistunut keikkailta, vaikkei kakkoslämppäri itseäni niinkään kiinnostanut. Paikka ei aivan loppuunmyynyt, veikkaan syyksi yllättävän korkeita lipun hintoja (yli 40€). Uskon kuitenkin loppupeleissä, että ihmiset saivat rahoilleen vastinetta, vaikka kympinkin leikkaus lipun hintaan olisi varmasti tuonut täyden salin. Black Label Society kuitenkin hoitaa aina homman kotiin, kunhan ei bändin henkilökunta ole niin krapulassa, että vaikkapa sound check vedetään niin päin helvettiä, ettei keikasta saa mitään selvää, kuten kävi muutama vuosi sitten Kulttuuritalolla. Kiva kuitenkin kuulua Zakk Wylden sanojen mukaan Black Label Societyn Finland Chapteriin, eikä ole edes tarvinnut mitään sopimuksia allekirjoitella.

Settilista:
1. The Beginning… At Last
2. Funeral Bell
3. Bleed for Me
4. Heart of Darkness
5. Suicide Messiah
6. My Dying Time
7. Damn the Flood
8. Godspeed Hell Bound
9. Angel of Mercy
10. In This River
11. The Blessed Hellride
12. Concrete Jungle
13. Stillborn

Teksti: Ville Syrjälä
Kuvat: Pasi Eriksson