Black Label Society – Catacombs of the Black Vatican

Edellisen ”Order Of The Black” -albumin jälkeen on Zakk Wylde ja Black Label Society elänyt muutoksen aikaa: Ozzy potki Zakkin bändistään liiallisen dokaamisen takia ja rumpalin vaihtumisen lisäksi yhtyeen pitkäaikainen kakkoskitaristi Nick ”Evil Twin” Catanese lähti hiljattain bändistä omien projektiensa pariin. Muutos yhtyeen sisällä tuo aina uudelle albumille paineita, sillä vanha kuuntelija väkisinkin suhtautuu ja asennoituu siihen etukäteen eri lailla. Siitä ei enää tule pelkästään ”uusi levy”, vaan ”uusi alku” – näin ainakin itselleni kävi. Onko yhtye ottanut jonkin uuden musiikillisen suunnan vai tehtaillaanko sitä samaa vanhaa, jos siihen edes pystytään? ”Catacombs of the Black Vatican” on albumin nimi, onko dokaaminen vaihtunut uskontoon? BLS feat Matti Nykänen? Huiville kiisseliä, vaimosta muussia ja juttu roskalehteen, mutta sitä ennen pistetään tästä uutukaisesta arvostelu kaikentietäville Kaaoszinen sivuille!

Ensimmäinen kuuntelukerta ohitse, pettymys tunkee läpi ensimmäisenä. Käyn päässäni lävitse, miksi olen edes ikinä tästä pitänyt. Tulee mieleen Dimebagin kuoleman jälkeisen kesän Tavastia-keikka, jossa ”In This Riverin” ajan huudettiin hänen nimeään ja soolokin kesti ainakin vartin. Siinä oli viskiset kyyneleet todellisia ja rakkaus kärysi ilmassa. Se edelleen on yksi parhaimmista keikoista, mitä olen ikinä missään päässyt todistamaan. Kenties sitä tunnetta ei enää saa takaisin ja oksettaisi edes yrittää teeskennellä sitä. Vuodet ovat vierineet, olemme kaikki eri ihmisiä ja menneet ovat menneitä. Entäs jos tätä ei vertaisikaan vanhoihin, vaan ottaisi aivan omana yksittäisenä levynä?

Albumin ensimmäinen veto ”Fields Of Forgiveness” on hyvä kappale kiteyttämään koko albumin: seestynyt, rauhoittunut ja perässä raahattava. Joku voisi haukkua jopa kehäraakiksi, mutta se olisi liian helppo tapa kehoittaa pistää ne kuuluisat hanskat naulaan. Kolme ensimmäistä kappaletta mennään melko raskaissa merkeissä, vaikka brutaalius, joka iskee napakasti turpavärkin takaraivolle, onkin vaihdettu kivoihin kertsilaulukoukkuihin ja harmittomiin kitarariffeihin. Jopa Wylden trademark pinch-harmonicit (ystävien kesken ”wynkasut”) tuntuvat jopa hävinneen, kun niitä on niin vähän. Hevijortsubiisien välissä soivat, pakolliset balladit tuntuvat päälleliimatuilta ja turhilta, eikä sieltä oikein mitään maukasta itkukanaviin ja amatsoninaisten genitaaleihin iskevää karamellia löydy. Levyn päättävä ”Shades Of Gray” kuulostaa jopa humppalavamaiselta, joka jättää levystä kökön maun suuhun.

Saundimaailma on tullut taas hitusen kirkkaampaan ja selkeämpään suuntaan, mutta ikävän tuhnuiseen, vaikkei aivan ”1919 Eternalin” kireään pieruun ollakaan vajottu. Mielestäni yhtyeen saundiin sopii paremmin tuo kahden ensimmäisen levyn kaltainen kaaoottinen, epäselvä, ylihuudatettu ja likainen meteli kuin tämä selkeä ja kirkas, mutta hengetön ja mitäänsanomaton äänimaailma. Kai sitä ajan myötä haluaa siirtyä musiikissaan nuoruuden kaoottisestä huudosta ikämiehen selkeään ja tarkkaan ulosantiin, johon ei punttiskaljojen tuottama paksu kuolakaan enää vaikuta. Tosin eihän ne kaikki kaveritkaan ole hirveästi muuttuneet, Down on yhtä epäselvä kuin ennenkin, mutta entistä tehokkaampi.

”Order Of The Blackista” tuntui lähtevän kovaa liikkeelle, mutta lässähti loppua kohden. ”Catacombs of the Black Vatican” on toimivampi ja tasaisempi kokonaisuus, eikä samanlaista lässähdystä tapahdu. Tosin tältä uudelta tuntuu puuttuvan täysosumarallit, joka on sen suurin ongelma. Vaikka sinkkulohkaisu ”My Dying Time”, kertsissä kivasti riffin päällä aaltoileva ”Believe” ja hitaasti alkuun ponnistava ”Empty Promises” ovatkin hyviä kappaleita, ei niistä mikään yllä jo edellä mainitun ”In This Riverin”, ”Superterrorizerin”, ”Stillbornin”, ”Blood Is Thicker Than Waterin” tai muiden vanhojen namubiisien tasolle.

”Catacombs of the Black Vaticanilla” on hetkensä, jolloin pääsee jopa nautiskelemaan kivoilla menopaloilla. Lopulta kuitenkin alun pettymys ei hirveästi kirkastu kultaisemmaksi, vaan väriksi jää hieman pölyttynyt ja teollinen keltainen. Vaikka kuinka voisin ensivaikutelmani kalkkista makua syyttää liiallisilla ennakko-odotuksilla ja uuden ihmeellisen alun toivomisella, ei tämä nyt omilla jaloillakaan komeasti seiso. Aivan kuin palaisi äidin padoille ja saisi vain jääkaapilta maistuvia tähteitä. Sama rakas äiti se on, mutta kyllä lapsikin maistaa ruoastaan, milloin äiti ei jaksa enää yrittää ja se äidin rakkaus tuntuu vain pinnalliselta itsestäänselvyydeltä. Paluu palkintopallille jää Black Label Societylta tällä kertaa ja vauhtia lähdetään hakemaan farmisarjasta. Katsotaan jos sieltä on enää rahkeita takaisin isojen poikien liigaan vai onko jo liian myöhäistä yrittää.

5½/10


Kappalelista:
01. Fields Of Unforgiveness
02. My Dying Time
03. Believe
04. Angel Of Mercy
05. Heart Of Darkness
06. Beyond The Down
07. Scars
08. Damn The Flood
09. I’ve Gone Away
10. Empty Promises
11. Shades Of Gray

http://blacklabelsociety.com/home/
https://www.facebook.com/blacklabelsociety

Kirjoittanut: Ville Syrjälä

Kommentit