Black Label Society @ The Circus, Helsinki 7.7.2014

Edellinen näköhavainto Zakk Wyldesta on vuodelta 1989. Tuolloin tuleva kitaristisuuruus veivasi huojuvan pomonsa Ozzy Osbournen keikan Helsingin Jäähallissa huurujen suosta voiton puolelle. Nuorukainen soitti kuin riivattu, tosin hänen 20 minuutin mittainen kitarasoolonsa oli spektaakkelimaisuudestaan huolimatta lähes sietämätön hetki sahaamista vailla näkemystä ja päämäärää.

Kuluneiden vuosien aikana Zakk on seikkaillut Ozzyn lisäksi ansiokkaasti metallisessa southern rockissa Pride & Glorynsa kanssa. Päätyöksi on muodostunut Black Label Society, joka summaa tuotannossaan kaiken nähdyn ja koetun. On absurdia, että mies sai kenkää Osbournen leiristä liiallisen dokaamisen takia. Huiman läträämisen seurauksena tulivat kuitenkin terveysongelmat ja kaikenlaisia tarinoita on liikkunut kalpeasta ja väsyneestä kitarasankarista, joka ei tunnu olevan entisellään.

Tuollaisesta ei ollut kuitenkaan tietoakaan BLS:n aloittaessa lähes ajallaan maanantai-iltana puoli yhdeksän jälkeen liikkumavaraa antaneessa, mutta silti aika mukavasti täyttyneessä Circuksessa (Tampereen Klubin keikka oli kuulemma niin hyvin kansoitettu, että tunnetummat paikalliset suuruudetkin käännytettiin ovelta terassin syleilyyn).

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin yhteisön elävänä ja ensisekunneista lähtien oli selvää, että Mr Wylde on luotu olemaan keulilla ja määräämään tahdin. Hänen hahmonsa on silkkaa testosteronia ja showmiehen elkeet Tarzan tyylisine rinnuksien takomisineen sekä yleisön peränurkkaan ahdistavine kitarahyökkäyksineen luovat tarvittavan elävöittävän lisän, joka ajoittain uupuu Societyn synkästä yleisolemuksesta. Laulajana Zakk Wylde ansaitsisi enemmän arvostusta. Hänen venyvä ja rouhea lauluäänensä toimii oikein hyvin. Onneksi mies osaa myös löysätä ruuveja hitaamman ja herkemmän materiaalin aikana.

Levykokonaisuudet eivät ole Wylden vahvinta aluetta, mutta loistavia biisejä on syntynyt paljon. Niitä olisi kuullut mielellään enemmän. Ison osan keikan mitasta vei tälläkin kertaa kitarasoolo, jonka sisältö ei noussut ulkomuodon rinnalle. Saan varmaan tästä hyvästä turpiini Black Label Societyn suomalaisilta perheen jäseniltä, mutta jossain vaiheessa kitarasta kaiken irti ottaminen alkoi vituttaa ja koin loputtoman äänivallin ja sorminäppäryyden esittelyn tylsänä.

Toisaalta Zakk oli selvästi liekeissä ja samanlaisessa hurmoksessa kuin silloin joskus, eikä miestä olisi pystynyt pysäyttämään mikään. Olisin kuitenkin vaihtanut mielelläni osan soolosta Pride & Gloryn biiseihin ja ylittämättömään ”Stoned And Drunk” vetoon. Wyldella vain taitaa olla henkilökohtaisia syitä olla soittamatta tuota jopa Pekka Laineen ylistämää huuruisen rockin nykyklassikkoa. Luulen, että samankaltaiset syyt pitivät aikanaan loistavan ”Demon Alcoholin” poissa herra Osbournen keikkasetistä.

Mikä on esiintyjän roolia ja mikä totta? Vaikea sanoa, mutta selvää on, että tärkeä osa Labelia on yhteenkuuluvuus. Yhtyeen jäsenet ja taustajoukot halailivat toisiaan vähän väliä ja yleisössä näkyi ennätyksellinen määrä bändin logolla varustettua nahkaliiviä, takkia ja paitaa. Välillä homma paisui yli, mutta toisaalta fiilis oli kovin positiivinen. Kuinka positiivista tai yhteisöllistä sitten oli se, että kitarasoolon jälkeen lavan lähistössä leijaili vahva kannabiksen aromi? Varsinkin basisti tuntui lavalle palattuaan heittävän täysin leikiksi pelleilemällä näkyvästi bändin kiertuehenkilökunnan kanssa, jonka edustajat eivät malttaneet pysyä millään poissa näkyviltä.

Muutenkin nuoren taustajoukon käyttäytyminen oli idioottimaista. Kun osoitellaan sormella yleisön edustajia päätään puistellen ja pilkallisesti naureskellen ei kannata laskea sen varaan, että katsojat huojuvat liian tuhannen tuubassa tajutakseen mitään. Olisi kiinnostavaa nähdä pomon reaktiot keikan jälkeen ja kuinka hän on kiitellyt hyvinkin todennäköisesti pöllyssä olleita perheenjäseniään. Onko lavan takana ojennettu hairahtuneita perisuomalaisilla asenteella?

BLS:n musiikki kulkee monella tasolla sekoittaen Black Sabbathista, Alice In Chainsista, southern rockista ja Panteran tyylisestä kulmikkaasta asennemetallista täysin oman mikstuuran. Yhdistelmä nousi lopullisiin korkeuksiin Dimebag Darrellille pysyvästi omistetun ”In This Riverin” aikana epävireisyydestä huolimatta. Loistavalta ”The Blessed Hellridelta” poimittu nimibiisi osui ja upposi, samoin samaiselta levyltä poimittu ”Stillborn” teki selvää jälkeä. Loppua kohti ylimitoitettu äänenvoimakkuuskin tuntui laskevan järkevälle tasolle, tai sitten minä vain uhrasin kuuloni oikealle asialle.  Sen pitää tulla lujaa ja potkaista kunnolla, mutta keikan alussa äänivalli oli lähellä puuroa huumaavan basso- ja rumputulen alla.

Hyvä nousu jäi kuitenkin kesken ja encoreita ei kuultu. Sen verran hyvä jälkimaku keikasta silti jäi, että kävin lunastamassa mustakantisen version bändin viimeisimmästä pitkäsoitosta ”Catacombs Of The Black Vatican”. Mainio ja juureva levy, jonka kansista voi löytää nimeä myöten hyvän määrän tuotesijoittelua. Society oli äärimmäisen raskas ja rock, ajoittain seesteinen ja ehdottoman kliseinen. Bändi oli niin vakuuttava, että lisämyynti onnistui, mutta tarjoamaansa henkilöpalvonta ei mene läpi.

Raportti: Miikka Tuovinen
Valokuvat: Teemu Siikarla