Black Sabbath – 13
Marraskuun 11. vuonna 2011 helvetti jäätyi ja vuoret halkesivat, kun legendaarinen metallimusiikin isäpappa Black Sabbath ilmoitti tekevänsä uuden albumin ja soittavansa maailmankiertueen yhtyeen kahdeksan ensimmäistä levyä tehneellä alkuperäiskokoonpanolla Tony Iommi, Geezer Butler, Ozzy Osbourne ja Bill Ward. Matkassa on kuitenkin ollut mutkia enemmän kuin tarpeeksi, sillä ensiksi rumpali Bill Ward ilmoitti jättäytyvänsä pois sopimussotkujen takia, minkä jälkeen kitaristi Tony Iommilla todettiin imusolmukesyöpä, jonka hoito on nyt onneksi hyvällä mallilla. Tämän jälkeen laulaja Ozzy Osbourne avautui ankaran paluun tehneestä päihderiippuvuudestaan, joka tosin on laulajan omien sanojen mukaan jo saatu kuriin. Muutaman kerran on jo ehditty pelkäämään, tulisiko paluuta sittenkään tapahtumaan. Bändi on kuitenkin vakuuttanut vetäessään vanhoja biisejään keikoillaan varsin mallikkaasti, mutta miten on uuden tuotannon laita?
Albumin ensimmäinen kappale ”End of the Beginning” saa jo ensinuoteillaan kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin pahaenteisellä, joskin hieman tutuhkolla riffillä. Kappale on vähän kuin vanhanmallista Black Sabbathia raskaammilla ja nykyaikaisemmilla soundeilla, tosin pituutta on päälle kahdeksan minuuttia. Seuraavana vuorossa on ”God is Dead?”, joka saa ihoni kananlihalle joka kuuntelukerralla. Kappale julkaistiin jo ennen itse levyä, ja silloin se sai odotukseni hyppäämään taivaisiin. Odottelin bändin paluulevyä pelonsekaisin tuntein, ja helpotus oli suuri, koska ”God is Dead?” ylitti kaikki odotukseni. Riffimestarin riffikynä on jälleen terävämpi kuin kirurgin veitsi, Geezer on bassonsa kanssa yhtä taidokas kuin aina ennenkin, Ozzyn ääni on paremmassa kunnossa kuin vuosiin eikä laulutyöskentelystä muutenkaan juuri löydy moitteen sijaa. Eikä levyllä rumpalin virkaa hoitavan Rage Against The Machine -rumpali Brad Wilkin kannutuskaan jätä kylmäksi. Kappaleen kuultuani ajattelin, että jos loputkin biisit ovat läheskään samalla tasolla, niin ”13” tulisi olemaan aivan helvetin hyvä levy. Ja niinhän se onkin, sillä edellä mainitut ylistyssanat voi yleistää koskemaan koko levyä.
Kappaleet ovat pääasiassa raskaita kuin synti, mutta sekaan mahtuu myös ”Planet Caravan” -tyylinen balladi ”Zeitgeist”. Raskaitten riffien lisäksi Iommin kitarasta irtoaa edelleen myös kaunis ja herkkä näppäily. Kappaleen parasta antia on pitkälti blues-painotteinen tunnelmoiva kitarasoolo. Itse asiassa kaikki levyn kitarasoolot ovat loistavia, ja esimerkiksi ”Damaged Soul” tarjoaa sooloa useamman minuutin ajan.
Mainos päättyy
Geezer Butler on bassonsoiton lisäksi mestari edelleen myös lyriikoitten kirjoittamisessa. Kappaleissa on paljon samaa angstia kuin bändin ensimmäisillä levyillä nelisen vuosikymmentä sitten, tosin jonkin verran eri muodossa. Nuoren miehen yleinen turhautuminen kaikkeen on osittain vaihtunut paljon nähneen papan lähestyvän kuoleman ja menneen elämän mietiskelyyn. Toki esimerkiksi ”Age of Reason” -kappaleessa jaksetaan edelleen surkutella maailman menoa. Mihinpä se angstin ydin olisi ajan myötä kadonnut? Jos maailma ja eläminen vituttivat 70-luvulla, niin en tiedä, ollaanko nykyään pohjimmiltaan paljon paremmassa tilanteessa. Myös sävellystyössä on menty pieni askel synkempään suuntaan, kun jyräävät riffit soitetaan entistä matalammalla vireellä ja tempokin laskee joskus aika alas. Riffit ovat teknisesti suhteellisen yksinkertaisia, mutta silti kukaan muu ei saa niitä potkimaan yhtä kovaa kuin Tony Iommi. Aiempaa jykevämmät sounditkin toki tekevät oman osansa. Iommin sanoin hän ei tiedä paljon iloisia asioita – ja se myös kuuluu. Sävellykset yhdessä sanoitusten kanssa maalailevat ahdistavan lohduttomia tunnelmia.
Levystä ei monta pahaa sanaa voi sanoa, mutta muutaman nyt kuitenkin. Silloin tällöin kappaleet tuovat mieleen vanhoja Sabbath-klassikoita vähän turhankin vahvasti. Ei kuitenkaan niin usein, että bändin voisi sanoa coveroivan itseään. Outoa on myös se, että miksi ihmeessä esimerkiksi ”Loner”-kappaleen studioversioon on päätetty äänittää lähinnä keikoilta tuttuja ”come on now” -tyylisiä huudahduksia, jotka eivät tuo muuten mallikelpoiseen kappaleeseen mitään lisää.
En voi kuin ihmetellä, miten eläkeiässä olevat miehet viimeisinä vuosinaan saavat vielä aikaan näinkin kovan tekeleen. ”13” on loistava lisä Black Sabbathin diskografiaan, vaikka se ei pärjääkään bändin kovimmille klassikkolevyille kuten ”Sabbath Bloody Sabbath” ja ”Master of Reality”, mutta toisaalta ei niille pärjää mikään muukaan koskaan tehty levy. Toki myös osa bändin omista levyistä jää jälkeen vertailussa tämän uusimman kanssa. Jos ”13” jää maailman parhaan bändin viimeiseksi levyksi, niin nostan hattua ja kiitän. En olisi pikkuvioista huolimatta voinut parempaa toivoa. Iommi, Butler ja Osbourne eivät tosiaankaan jouda vielä vanhainkotiin, sillä jos ei ihmeitä tapahdu, niin ”13” on vuoden paras levy. Musiikin lakattua tutunkuuloinen ukkosmyrsky kirkonkelloineen saa pienen virneen hiipimään kasvoille.
Mainos päättyy
9½/10
Kappalelista:
1. “End of the Beginning” 8:07
2. “God Is Dead?” 8:54
3. “Loner” 5:06
4. “Zeitgeist” 4:28
5. “Age of Reason” 7:02
6. “Live Forever” 4:49
7. “Damaged Soul” 7:46
8. “Dear Father” 7:06
Kirjoittanut: Jyri Kinnari