Black Sabbathin hautajaisseremonia Kaisaniemen puistossa
The end – loppu. Näin kuvaavan termin parissa Black Sabbath suorittaa viimeistä kiertuettaan. ”Kuolema on eliön täydellinen ja pysyvä elintoimintojen päättyminen” sanoo Wikipedia. Tässä kuitenkaan on tuskin siitä kysymys, sillä luulen Black Sabbathin harrastavan tavalla tai toisella kuoleman jälkeistä elämää vielä pitkään. Bändikin on antanut hyvin ristiriitaisia lausuntoja siitä, että millainen the end on. Absurdia edes ajatella, että ”War Pigs”, ”Paranoid”, ”Sabbath Bloody Sabbath” jne. voisivat joskus kuolla.
Konserttiaamuna taivaskin tuntui surevan ja oli epävarmaa, että oliko illasta tulossa surulliset jäähyväiset vai iloinen kunnianosoitus heavyn konkareille? Tulisiko hankkia puku ja leipäkakku vai nahkatakki ja kassi kaljaa? Viestit maailmalta olivat antaneet sekalaisia tulkintoja bändin livekunnosta, mutta viis niistä. Oma tulkinta se on itselleen paras.
Tapahtumaotsikkona oli Monsters Of Rock, se on hieno ja perinteinen nimi. Aikanaan sen alla juhlittiin Britannian Donningtonissa vuoden isoimmat heavyjuhlat ja itsekin tuli aina tarkkaan seurattua esiintyjälistoja sekä lehtijuttuja tapahtumaa koskien. Myöhemmin kemut levisivät muuallekin Eurooppaan ja muutaman kerran aina Tukholmaan asti (jossa kotoinen Zero Ninekin soitti). Nyt vasta juhlat olivat ensimmäistä kertaa Suomessa. Eihän se sama juttu ole, mutta viis siitäkin.
Mainos päättyy
Konserttialueena toimiva Kaisaniemi on myös monille raskaan rockin ystäville tuttu paikka entisenä Tuska -festivaalin paikkana. Olikin hieman nostalgista palata alueelle monen vuoden tauon jälkeen. Jonot portilla olivat suuret, mutta kuulemani mukaan portit vetivät hyvällä tahdilla porukkaa sisälle. Myöhemmin kuulin kritiikkiä järjestelyitä ja jonoja kohtaan, mutta minulla ei ole valitettavaa.
Ensimmäisen suomalaisen Monsters Of Rockin avasi kotikenttäetua nauttiva Amorphis. Tyhjälle kentälle bändin ei tarvinnut esiintyä, vaikka osa yleisöstä ei vielä ollut ottanut viimeistä askelta portin yli. Itsellä ei ole ollut paras kuva Amorphiksesta livebändinä, mutta edellisestä näkemästäni bändin keikasta on hyvä tovi ja näin oli hyvä päivittää tilanne heidän kohdalta. Viimeisimmän levyn ”Under The Red Cloud” nimikappaleella aloittanut bändi tuntui olevan hyvässä vedossa. Hienoissa levyn teemaisissa lavasteissa esiintyneen bändin keikka ei erityisen tapahtumarikas ollut vieläkään, mutta huono se ei missään tapauksessa ollut. Isolla lavalla bändin kantava voima ja selkeä keulakuva oli laulaja Tomi Joutsen. Hän jaksoi riehua, eläytyä ja päästellä niin puhdasta kuin örinälauluakin. Biisien kuten ”Silver Bride” ja ”Death Of A King” stadionmelodiat sopivat oikein hyvin suurelle keikalle ja ”My Kantele” – biisiin päättynyt keikka oli oiva aloitus illan meiningeille.
Seuraavana vuorossa oli amerikkalainen Rival Sons. Yhtyeen esitystä marinoitiin jo Amorphiksen aikana alkaneella tihkusateella. Uusimmalla ”Hollow Bones” – levyllä Suomen myyntilistan kärkikymmenikköön noussut yhtye oli osalle yleisöä selvästi odotettu tapaus ja kuulinpa ihmisiltä puheita, että ilman Rival Sonsia he eivät olisi edes tulleet paikalle. ”Hyvät, Pahat & Rumat” – teema siivitti ensimmäiseen biisiin ”Electric Man”. Bändi ei minulle musiikillisesti kovinkaan tuttu ollut, mutta livenä bändi osoittautui mainioksi ryhmäksi. Biiseistä en täydellisesti otetta saanut, sillä ne tuntuivat olevan sekoitus psykedeelistä jammailua sotkettuna jytämeininkiin. Se ei silti käynyt haittaavaksi tekijäksi, vaan piti mielenkiintoa yllä. Bändin lookissa oli sopivasti tyylikkyyttä ja sotkuista rokkaria. Laulaja Jay Buchanan päästeli menemään ääntä säästämättä ja kitaristi Scott Holliday vaihteli hienoja kitaroita liki joka biisiin. Hänellä oli myös huomattavan tyylikäs slide, joka toimitti myös sormuksen virkaa. Edellisenä päivänä synttäreitään viettänyt Buchanan ei turhia jaaritellut vaan lähinnä keskittyi kiittelemään ja kehaisemaan Sabbathin kanssa kiertämisen hienoutta. Toivottavasti bändi saapuu piakkoin Suomeen uudestaan.
Mainos päättyy
Ruotsin lipun alla lavalle purjehti seuraavaksi Opeth. Metallimaailmassa melkoinen outolintu tuntui olevan välillä eksynyt Pori Jazz – festivaaleilta väärään osoitteeseen ja taas välillä laulaja – kitaristi Mikael Åkerfeldt örisi muhkeaa syvyyttä maailman kuninkaan otteella. Bändihän tosin on jo pitkään tunnettu monipuolisista musiikillista käänteistään. Sen verran bändi progeili, että sadekaan ei enää jaksanut tihkuttaa. Alkuaan Åkerfeldtin ääni ei tuntunut puhtaalla laululla olevan oikein auki, mutta toisessa biisissä ”The Devil’s Orchard” hän pääsi jo paremmin taajuuksille. Åkerfeldt oli oikein sympaattisen oloinen keulakuva muistellessaan bändin 26 – vuotista uraa (olimme silloin alussa kuumia ja seksikkäitä) ja ystävyyttään Ozzy Osbournen kanssa. Sen verran vekkulin oloinen kaveri, että en ihan varmaksi tiennyt mitkä lauseet ottaa tosissaan. Hän kehui Suomeakin kertoessaan, että ”Watershed” levy nousi Suomessa listäykköseksi ja pysyi sellaisena koko viikon, jokainen päivä. Hän tunsi olevansa kiusauksessa soittaa Sabbathia, mutta epäili sen olevan laitonta, viimeistään Sharon Osbournen puuttuessa asiaan.Lupaili hän myös ”evil” soundeja ja siitä loppuun oli sellainen sointujen sekasoppa, että vaikea oli pysyä mukana. Ymmärrän, että Opeth on monelle tärkeä bändi, mutta itselleni jäi varsin sekalainen kuva. Levyt on hyllyssä, mutta vailla tarkempaa kuuntelemista – palatkaamme siis asiaan myöhemmin.
Lopun alku vai kaiken loppu? Kaiuttimista kuului se mihin luonto ei pystynyt; illan päätähden nimibiisin ukkonen ja jyrinä. Samalla jyrinällä käynnistettiin heavy metalin kenties tärkein kappale. Screenille ilmestyi palavin kirjaimin maaginen sanapari Black Sabbath. Yleisömassa kävi tiivimmäksi ja samalla tunkeminen, huuto ja älämölö. Edelleen ihmettelen tiettyjen ihmisten tapaa rynnätä ”suosikkibändinsä” eturiviin tai mahdollisimman lähelle ensimmäisen biisin puolessa välissä.Valitettavasti nuo ihmiset olivat minua pidempiä, joten toiveena olisi ensi kerralla puoli metriä korkeampi lava.
Keikan edetessä screen sai aina vain suuremman roolin, koska en varsinaisesti esiintyjiä nähnyt. Toisena soitetun ”Fairies Wear Bootsin” aikana shown isäntä Ozzy Osbourne pyöri ympäri lavaa musta viitta leihuen ja screenillä bändi oli kuvattu ns. hieman ”utuisesti”. ”After Forever” sai visuaaliseksi kaveriksi kasan tuhkaa. ”Into The Void” nimensä mukaista merellistä tyhjyyttä, ”War Pigs” pommien räjäyttämiä taloja ja ”Behind The Wall Of Sleepin” suuren määrän tuijottavia silmiä. Lopussa soitettu ”Children Of The Grave” koristautui kasalla kauniita pääkalloja ja ”Paranoid” sai päätteeksi tekstin The End!
Tony Iommi ja Geezer Butler olivat charmantteja ikämiehiä, jotka hoitivat hommansa turhia hosumatta. Geezerin sormet naputtivat edelleen hyvään tahtiin ja Iommin riffit osuivat kohdalleen. Koskettimia hoiti syrjemmälle työnnetty Adam Wakeman, ja Ozzyn mukaan mies on kuulemma niin ruma, että häntä ei voi näkyville laittaa. Suurin pelon aihe ja valitettavasti heikoin lenkki oli Ozzy Osbourne. 67 – vuotias legenda ei suinkaan ollut niin huonossa kunnossa kuin jossain huhuissa on kerrottu. Välillä lausunta oli meni muminaksi ja nuotit ei aina osuneet kohdalleen, mutta pääsääntöisesti Ozzy hoiti homman hyväksyttävästi. Hän muisti huutaa väliin tutut ”God bless you all” – ja ”I love you all” – huudot. Muuten mies ei turhia jaaritellut, mutta ”Snowblind” – biisiä esitellessä hän muisti sanoa, että eivät käytä enää kokaiinia.
Alkuperäistä rumpalia Bill Wardia ei tälläkään kiertueella nähty ja asianomaiset henkilöt ovat aina välillä julkisuudessa kiistelleet, että kuka sanoi tai teki mitäkin. Häntä paikkasi totutusti Tommy Clufetos ja ansiokkaasti hän rumpuja takoi. Miehen show taisi antaa energiaa muillekin ukoille. Rumpusettikin oli kasattu sen verran hyvällä maulla, että herra ei jäänyt niiden taakse piiloon. Rumpusoolokin pysyi ajallisesti kohtuuden rajoissa.
Settilista ei suuria yllätyksiä tarjonnut, mutta ”Techical Ecstasy ” – levyltä löytyvä ”Dirty Women” ei ollut mitenkään itsestäänselvä valinta ja taisi olla suurimmalle osalle yleisöäkin vieras kappale. Ilolla otin vastaan myös ”Hand Of Doom” – biisin. Ozzy esitteli viimeiseksi biisiksi ”Children Of The Graven” ja pyysi yleisöä menemään extra – hulluiksi. Biisin jälkeen hän kannusti yleisöä ”one more” – huudolla ja ne johtivat illan antikliimaksiin ”Paranoid” – biisin myötä. Minun puolesta sen olisi voinut jättää vaikka soittamatta, mutta saivatpa biisiä koko illan huutaneet kerrankin vastinetta meuhkaamiselleen.
Oliko konsertti ultimaattinen heavy-kokemus? Ei ollut enkä usko, että sitä kukaan odottikaan. Bändi ei tarjonnut mitään mitä ei olisi heidän toimestaan jo nähty. Olipahan vain helkkarin hieno konsertti kuitenkin. Volyymitaso pysyi maltillisena, vaikka välillä tuntui, että lujempaakin olisi saanut täräyttää. Iommin sairastelun ja Ozzyn suhdesekoilujen jälkeen tuntuu, että kiertueen myötä bändi saa arvokkaan lopun. Toivottavasti se myös pysyy loppuna, vaikka Ozzy on ainakin ilmoittanut jatkavan uraansa.
Black Sabbath/Fairies Wear Boots/After Forever/Into The Void/Snowblind/War Pigs/Behind The Wall Of Sleep/N.I.B./Hand Of Doom/Rat Salad(solos)/Iron Man/Dirty Women/Children Of The Grave/Paranoid
Mainos päättyy
Teksti: Nikki Jääsalmi
Kuvat: Jani Kormu
Onneksi bändi on siittänyt uskomattoman määrän jälkeläisiä, jotka vievät soihtua eteenpäin.