Bloodred Hourglass laittoi Metallivuoren tasaiseksi lauantaina

Turun Uittamoon asemansa vakiinnuttaneen Metallivuoren hallussa on paljon osaamista. Erityisen säväyksen tänä kesänä teki tapahtuman hyvät välit sään haltioiden kanssa. Epävakaisen kesän ja varsin kosteaa kylkeä näyttäneen viikon käännyttyä Metallivuoreksi sää muuttui kuin tilauksesta linnunmaidoksi.

Lauantai valkeni lämpimänä mutta pilvisenä. Kakkospäivä festareilla on samassa rosoisessa paketissa uhka ja mahdollisuus, joka ottaa ja antaa. Juuri ennen kuin ensimmäisten sulosävelten oli tarkoitus sinkoutua kohti taivaansineä, pilvipeite pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa. Lopputuloksena oli suora auringonpaiste ja hellelukemat, jotka kirvoittivat hikiuomina hevikansan edellisen illan synnit selkäpiitä pitkin ulos kehosta.

Turku Rock Academyn ja Metallivuoren yhteistyötä ei voi olla nostamatta esiin. On upeaa, että livemusiikkiin käytetty raha voi samalla olla myös arvovalinta. Kakkoslava bändejä, tuotantoa ja tekniikkaa myöten oli tulevaisuuden osaajien heiniä, joten ketään, joka kävi lähelläkään kyseistä temmellyskenttää ei varmasti harmittanut lippuun uhratut eurot. Lauantaina Rock Academyn bändeistä osaamistaan pääsivät näyttämään Gimmix, Southern Cross, Forever Fall ja Toivo-Olavi.

Viimeksi mainittu on ehtinyt selvästi pisimmälle ja tuonut nimeään laajemmankin yleisön tietoisuuteen. Suomeksi laulettu ajan aallonharjalla surffaava musiikki pystyy valloittamaan kuuntelijoita genrerajojen ylikin, joten Mynämäen nuorelle herralle bändeineen on helppoa ennustaa tunnettuuden kasvua jatkossakin. Rock Academy tuntuu olevan tehtaan takuu sille, että perusasiat ovat kunnossa, mitä soittamiseen tulee. Toivo-Olavilla on puolestaan hallussaan kaikki elkeet siihen, miten yleisö laitetaan nippuun. Mikäli mies perustaa bändilleen joskus alter egon, niin sen on muuten kannettava nimeä KärkiVirta, koska kaikki muu olisi haaskausta.

Before the Dawn

Päälavalla päivän avasi olemassaolonsa kanssa vaihtelevaa mielenmaisemaa harrastanut Before the Dawn. Oma alueelle ryntäämiseni meni kirjaimellisesti viime tinkaan Turun mainion Banksy-näyttelyn sidottua huomion odotettua pidempään ja hartaammin. Yllätys olikin positiivinen, kun juuri aloittaneen bändin vaikutuspiiriin oli aikaisesta iltapäivästä huolimatta saapunut kunnioitettava ihmismassa. Oli havaittavissa, että kakkospäivästä on tulossa ykköspäivä ihmismäärän suhteen, ja lähes ruuhkaksi asti sitä sakkia lopulta saapuikin.

Before the Dawnin musiikissa on siinä määrin tummia ja herkkiäkin sävyjä, että auringonpaiste ei ole sille tunnelmallisesti paras esittämisympäristö. Samalla ryhmä sopi aloitusbändiksi odottamattoman hyvin johdatellen kansaa kohti syvempiä pohjavirtoja. Keikan tunnelmat vaihtelivat pittiä pyörittäneistä riffittelyistä aina laulaja Paavo Laapotin yhdessä Tuomas Saukkosen akustisen kitaroinnin kanssa duona esittämään ”Seraphimiin”. Itselleni juuri tämä tunnelmointi oli keikan ehdoton tähtihetki avaten uudenlaisen tulokulman bändin materiaaliin.

Selvyyden vuoksi todettakoon, että nokkamies Saukkonen istuu edelleen bändin rumpujen takana, eli kitara kaulassa toimitettiin vain tämä yksi biisi, mutta mitäpä paikkaa Saukkonen ei tässä hyökkäysketjussa olisi historian aikana pelannut?

Wolfheart

Päälavan toisen bändin kohdalla kävi selväksi, että lauteille astuvat Metallivuoren louhimon todelliset työmuurahaiset. Kyseessä oli bändin soittajien ja tekniikan päivän toinen tai kolmas keikka miehestä riippuen. Poikkeuksen teki rumpali Joonas Kauppinen, joka ei sen sijaan leimannut kellokorttiaan ollenkaan, ja häntä tuurasi ansiokkaasti Tino Jäntti. Before the Dawnin rumpalin pallilta Wolfheartin laulaja-kitaristin rooliin loikanneen Tuomas Saukkosen mukaan kyseessä ei ollut mitään sen dramaattisempaa kuin se, että Kauppinen vihaa turkulaisia.

Wolfheart on jäänyt itselleni varsin tuntemattomaksi bändiksi. Bromance syttyi kuitenkin ensimmäisestä biisistä alkaen. Onhan bändi melkoista äijäkarkkia. Saukkonen toimittaa niin uskottavat pilottilasit päässään, että niillä saa ohjata ilman lupakirjaa kaikkea lentävää leppäkertusta Hornetiin. Kitaranhihnanakin toimii uskottava metalliketju. Olen valmis lyömään maiharini vetoa, ettei se ketju ruostu koskaan. Ei siksi, että se olisi ruostumatonta terästä, vaan koska se ei vain uskalla. Kitaristi Vagelis Karzis on kuin 2.0-versio Jason Momoasta, ja miehen hauiksen ympäri voisi järjestää puolimaratonin. Basisti Lauri Silvosen positiivinen energia taas on lavalla sitä luokkaa, että jos sen saisi kiinnitettyä sähköautoon, ajaisi sellaisella Raision sijaan kuuhun asti.

Jos mennään ulkomusiikillisista seikoista itse asiaan, niin karkkikauppaan veivät biisitkin. Eikä nyt puhuta mistään vaahtokarkista, vaan niistä vanhanajan mustista merirosvokarkeista, jotka jäivät kiinni hampaisiin ja kitalakeen sekä aiheuttivat tukehtumisvaaran lapsille ja tumpeloille. Silti edellisestä selvittyä oli pakko saada seuraava. Wolfheartin melodeath putoaa niskaan säälimättä, mutta sellaisella laadulla, että tekisi mieli tarkastaa, ettei soittajien passien kannessa lue sittenkin Sverige. Jokainen eturivin soittaja laulaa vuorollaan, mikä luo keikan sisälle hienoja kontrasteja, ja kukin kolmikosta menisi heittämällä alan orkesterin päälaulajaksi.

Biisien väleissä turhat höpinät jätettiin lähtökohtaisesti niille paremmin sopiviin paikkoihin, kuten A-studio ja vanhempainillat, joten tykitys oli myös armotonta. Wolfheart myi helposti itsensä soittolistalleni, ja yleinen konsensus yleisössä oli, että bändin nimi on vain puoliksi totta. Sydämeen kyllä menee, mutta on kaikkea muuta kuin sutta ja sekundaa.

Bloodred Hourglass

Päivän kolmantena päälava-aktina esiin astui Bloodred Hourglass. Soittoslotti oli kyllä mystinen, koska mikkeliläisten kohdalla puhutaan yhdestä kotimaisen metallin kuumimmista soihdunkantajista tällä hetkellä. Järki sekä tunne siis sanoi, että kyseessä on lauantain pääbändi. Ajatusta tuki myös lahjomattoman yleisön liikehdintä, ja päälavan edusta pakkautui huolella täyteen hyvissä ajoin.

Oma kokemukseni BRHG:sta on aina ollut yhdeltä kulmaltaan ristiriitainen. Biisimateriaali on kiistatonta, vauhti lavalla vertaansa vailla ja yleisön hyväksyntä ehdotonta. Silti livekokemuksena bändin ja yleisön välissä on tuntunut olevan jokin näkymätön seinä, jonka läpi bändin oletettu karisma ei ole päässyt välittymään. Korostan, että on eri asia soittaa hyvin vahvoja biisejä kuin olla yhtä yleisömeren kanssa. Onko kyse sitten ollut siinä, että kun soittajien piiskat ovat pyörittäneet läpi kellotaulun kaikki tunnetut numerot, on laulaja Jaredi Koukonen piilossa lippalakkinsa tummassa varjossa, jolloin tietty ilmeikkyys, johon voi samaistua, on jäänyt niukaksi?

Metallivuori-viikonlopulta ehkä eniten odotin juuri sitä, murtuuko tämä rakennelma. Keikan alusta asti kävi selväksi, ettei seinä murtunut, se yksinkertaisesti loisti poissaolollaan. Uusi askel bändin polulla tuntuu jälleen otetun. Vaikka tämä pelkkää foliohattuilua onkin, niin suomalaiskansallisesti on eri asia tehdä hyvää työtä kuin kasvaa ottamaan vastaan siitä saatua hyvää palautetta. Onko BRHG siis oppinut hyväksymään vihdoin sen palautteen ja rakkauden, jota mustapaitainen kansa on valmis sille antamaan, ja tehnyt sinunkaupat musiikkinsa laadun kanssa?

BRHG todella jyräsi Vuoren tasaiseksi. Hetkikään bändin räjähdystilaan liekittämän yleisön tunnin mittaisesta euforiasta ei lerpahtanut tasapaksuksi. Esimerkiksi ”Nightmares are dreams too”, ”…Drag Me the Rain” ja niin oma kuin monen muunkin läsnäolleen suosikkileka ”In Lieu of Flowers” tippuivat yleisön niskaan kuin tulivuorellinen sulaa laavaa. Kun tuoreimman levyn nimibiisi ”We Should Be Buried Like This” päätti keikan, näyttivät kansan ilmeet siltä, että jos multiin saatto osuisi nyt kohdalle, niin kuoppaan mentäisiin iloisina ja monityydyttyneinä.

Mitä seuraavaksi? Bändi on sellaisessa tilanteessa, että sen eteneminen on evoluution kaltaista. Kehityskaarihan voi katketa milloin vain, evoluutio on vääjäämätöntä. Nähdäkseni ainoa looginen seuraava askel on lähteä Suomi-neidon kohdusta ulkosynnyttimien suuntaan. Mielellään sellaisella syöksyvirtauksella, että kirkkaampien valojen kajastaessa sinne saavutaan sellaisella rääkäisyllä, että se kuuluu sinne asti, missä Väinöjä haukutaan Wayneiksi. Enkä tarkoita yksittäistä Summer Breeze -piston kaltaista kokeilua, vaan täysimittaista valloitusretkeä. Euroopan isoja festareita kiertää kesästä toiseen pumppuja, joiden tekeminen sekä biisikatalogi ovat selvästikin hontelommalla tolalla. Eteenpäin, mikkeliläisillä on maailmoja valloitettavaksi.

Ensiferum

Suomalaisen metallin peruskuvastoon jo pitkään kuulunut Ensiferum sai osakseen varsin epäkiitollisen paikan BRHG:n jälkeen. Toki paikalla oli selvästi myös nimenomaan ”Enskaa” varten paikalle saapunutta porukkaa, jonka tunnistaa kyllä pukeutumisesta ja kasvomaalauksista.

Bändinä Ensiferum ottaa kuluvan kesän keikkarintamalla pääsääntöisesti levon kannalta. Toki esimerkiksi laulaja-kitaristi Petri Lindroosin kalenteria täyttävät Ensiferumin ohella Warmenin keikat. Pieni happitauko on varmasti hyvä valinta, sillä syksyllä folkjyrä lähtee jälleen maailmalle. Tiedossa on kolmeen kuukauteen vaatimattomat 36 keikkaa Pohjois-Amerikassa. Vastaavasti kevätpuolella bändi ottaa vielä haltuun Euroopan ja Australian.

Omaan makuuni Ensiferum ei täysin osu, mutta bändistä löytyy kaksi eri ulottuvuutta. Se, miltä se kuulostaa levyllä ja miten homma toimii livenä. Ei tämä retkue voi elävänä jättää kylmäksi. Etenkin biisit, joissa kosketinsoittaja Pekka Montin hoitaa puhtaat lauluosuudet nostavat menon voitonhurmaisen soturimetallin aateliluokkaan.

Kokonaan oma ulottuvuutensa livesuoritteessa on basisti Sami Hinkka, joka tunnetaan myös bändin biisien sanoittajana. Miehen toimittamisessa kyse ei ole siitä, että hän soittaisi bassoa. Meno näyttää siltä, että joku tai jokin puhuu hänen suoritteensa kautta yleisölle. Yleisen mielenrauhan kannalta lienee parasta olla miettimättä, mikä tämä taho on, tai mitä pyrkimyksiä sillä on. Kahdesti mies pystyi reuhtomaan kuusikielisen rytmitykkinsä hihnankin irti. Ei muuta kuin teknikko paikalle, hihna kiinni ja kasassa oli varikkopysähdys, jonka aikana soitto ei todellakaan loppunut, ja jonka sujuvuudesta hyvänkin päivän Kimi Räikkönen olisi kateellinen.

Ensiferum kelpasi yleisölle enemmän kuin hyvin, vaikka kuuma päivä ja raju karkelointi alkoikin juhlakansan voimavaroja hieman verottaa. Milloin muuten Ensiferumin työtahti ulkomailla huomioidaan jonkinlaisten palkintojen muodossa?

Swallow the Sun

Lauantain pääesiintyjän paikalla tarjolla oli sitten doomia. Swallow the Sunin kiinnittäminen tähän tehtävään sai etukäteen omat kulmakarvani nousemaan melkoisesti. Eihän bändin materiaalia voi hyvällä tahdollakaan kutsua meneväksi, eikä sitä tietenkään sellaiseksi ole tarkoitettukaan. Miten homma voi siis toimia kesäfestarin viimeisenä esiintyjänä?

Kun keikka teki alkuaan, synkkeni koko päivän pilvettömänä pysynyt taivas ja toisen biisin kohdalla alkoi yläkerrasta tiputtelemaan vettä. Ei aikaakaan, kun taivaankansi halkesi värikkäästi moneen osaan ukkosjyrinän saattelemana, ja yleisö alkoi saada niskaansa noin shetlanninponin kokoisia vesipisaroita. Tarina ei kerro kuuluiko tämä osaksi bändin efektejä, vai loppuiko järjestäjän ylempiin ilmakerroksiin toimittama huvilupahakemus tunnin verran etupeltoon. Niin tai näin, Metallivuoren bändikartastosta ei voisi kuvitella parempaa bändiä, jonka keikalle tulisi pimeyttä ja jyrinää.

Etenkin ”Out of this Gloomy Lightin” ja ”November Dustin” introt saivat ylimääräistä nousua taivaskanavilta, mikä ei jäänyt itseään vauhdikkaasti muoviin kietoneelta yleisöltä huomiotta. Sopiiko Swallow the Sun sitten pääesiintyjäksi? Ei se vain ole mikään kesäfestaribändi, vaikka voissa paistaisi tai helvetin liekillä friteeraisi. Kyse on puhtaasti asemoinnista, ja sen nerokkuus minulle avautui vasta keikan aikana. Jokaiselle voimalle on aina vastavoima. Kun yleisö oli saanut lavalta turpaan kaksi päivää oikealta ja vasemmalta sekä kaikista tunnetuista ilmansuunnista, oli sille selvästi haettu vastapainoa.

Todellakin, kun orvaskesi arastaa ja sielu on vereslihalla, on kohteliastakin hyvästellä juhlakansa silittämällä sitä tummalla sametilla. Swallow the Sunin musiikki on äärimmäisyyksiin asti viipyilevän kaunista ja puhdasta. Olisi ollut täyttä väkivaltaa musiikkia kohtaan asettaa sitä aiempaan slottiin. Yleisö myös pysyi säästä huolimatta uskollisesti paikalla, ja onhan Mikko Kotamäen laulussa sellaista hypnoottista magnetismia, joka saa helposti unohtamaan ympäröivän maailman kuulijan ja bändin väliltä. Swallow the Sun oli lopulta kaikkien yhteensattumienkin kautta juuri oikea bändi päättämään tämän vuoden Metallivuori, ja hienoa, että kotimaan raskaan musiikin kentästä löytyy edelleen tämä oman tumman tiensä kulkija.