Body Count – Bloodlust

Kirjoittanut Tom Frankton - 30.3.2017

Räppäri Ice-T:n luotsaama Body Count sai kovaa mainetta ja paheksuntaa 90-luvun puolella, mutta hiipui siitä vähitellen pienoiseen unholaan. Pari vuotta sitten bändi teki varsin kovan paluun ”Manslaughter”-levyn muodossa. Onnistuuko ”Bloodlust” jatkamaan bändin voittoputkea?

En aluksi osannut antaa mielipidettäni levystä. Maailman monipuolisinta ja nyanssientäyteisintä musiikkia Body Count ei soita, mutta on kuitenkin myönnettävä, että bändi tekee pyrkimänsä kuitenkin varsin hyvin. ”Bloodlust” on yhdentoista kappaleen kokoelma metallia, jonka tarkoituksena on saada päät nyökkäilemään ja nyrkit heilumaan. Siihen se musiikillisesti jääkin eikä aiheuta sen suurempia innonpuuskia, vaikka onkin mallikkaasti pyöriteltyä materiaalia.

Levyn (ja bändin yleisesti) resepti on varsin yksinkertainen. Tempo on lähinnä nyrkinheilutteluun sopivaa keskitempoista menoa, vaikka välillä kaahataankin astetta nopeammalla vauhdilla. Kitaristi Ernie C:n riffikynän kaavat ja tyylit ovat helposti tunnistettavissa, eikä levyltä tunnu löytyvän järin mieleenpainuvia riffejä. Bändin musiikilliset vaikuttajat listataankin levyllä ”Raining Blood” -kappaleen introna olevassa klipissä, jossa Ice-T luettelee bändin soundiin eniten vaikuttaneita bändejä (Black Sabbath, Suicidal Tendencies ja Slayer), jotka huomaa sekä hyvässä että pahassa. Toisaalta, Body Count ei oikein koskaan ole ollutkaan bändi, joka musiikissa keskittyy tiettyihin soittajiin, vaan sen sijaan huomio keskittyy enemmän bändin luomaan yleiseen ilmapiiriin. Tässä suhteessa bändi on ehdottomasti kovassa iskussa tällä levyllä, ja ”Bloodlust” onkin mahdollisesti bändin paras tuotos sitten 25 vuoden takaisen ”Body Count” -debyytin – vaikka rima ei suoraan sanottuna järin korkealle ole bändin osalta tässä välissä noussutkaan.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Parhaimmillaan ”Bloodlust” on hieman keskitempoisempien nyrkkienheiluttelukappaleiden aikana, joista etenkin ”The Ski Mask Way”, ”Black Hoodie” ja bändin mittapuullakin hyvin poliittisesti latautunut sinkku ”No Lives Matter” nousevat vahvasti pinnalle. Viimeisenä mainittu kappale onkin melko taattua BC:tä ja esittelee Ice-T:n lyyrisen kirjon melko kattavasti. Miehen lyriikat eivät hirvittävän monipuolisia ole eikä mitään kovin näppärää ole juurikaan mahtunut levylle. Tämä onkin levyn heikoimpia puolia, sillä vaikka mukana on vaikka mitä tarinointia rasismista nyky-yhteiskunnassamme (”No Lives Matter”), jengiväkivallasta (”This Is Why We Ride”) ja ihmissuhteiden hajoamisesta (”All Love Is Lost”), juuri mikään ei ensimmäistä mainintaa lukuunottamatta onnistu iskemään hieman tylsän sanavaraston takia. Varsinaista räppiä levyllä ei ehkä sen enempää ole, mutta yleinen machismo ja tunnelma on vahvasti läsnä Icen ulosannissa, ja miehen ääni ehdottomasti sopii bändin musiikkiin todella hyvin, vaikka hieman pakotetun oloinen ”Raining Blood” -coverointi ontuukin hieman tämän suhteen. Paremmin hän kuitenkin hommansa hoitaa kuin kuka ikinä saman kappaleen loppuun heitetyn lyhyen ”Postmortem”-tapailun aikana mikrofoniin äännähteleekään, sillä kyseisen mysteerihepun (en kirjoitushetkellä löydä tästä tietoa, mutta olettaisin sen olevan joku bändin jäsenistä) outo ulosanti aiheuttaa jokaisella kuuntelukerralla lähinnä sisäistä naureskelua.

Ennakkoon kohutut vierailijat hoitavat tonttinsa pääosin varsin hyvin, paitsi Megadeth-legenda Dave Mustainen sooloilut ”Civil War” -kappaleessa eivät kovin mieleenpainuvaa tai vakuuttavaa settiä ole, enkä levyä ensimmäisiä kertoja kuunnellessa edes muistanut hänen olevan levyllä. Max Cavalera (ex-Sepultura, Soulfly) ja Randy Blythe (Lamb of God) ovat taas huomattavasti näkyvämmin esillä, vaikka olisin mielelläni Cavaleran huutelua kuunnellut paria taustahuutoa ja lyhyttä synkistelyä enemmän ”All Love is Lost” -kappaleessa. Blythe taas on kappaleessaan – nimeltään erästä oman bändinsä kappaletta muistuttava ”Walk With Me…” – melkein jopa suuremmassa roolissa kuin Ice-T itse. Omituista kyllä, näillä kappaleilla bändi tuntuu kuulostavan vähiten itseltään. Etenkin ”Walk With Me…” kuulostaa osittain jopa siltä, että se olisi rakennettu ja sävelletty Blythen vierailun ympärille – kertosäkeessä soiva riffi kuulostaa aivan Lamb of God -kitaristien tyyliseltä riffittelyltä.

Pintatasolla ”Bloodlust” on siis varsin oiva hevistelylevy, mutta syvemmälle mentäessä bändin heikkoudet paljastuvat. Musiikillisesti bändi on varsin yksinkertainen, eikä tunnu astuvan ulos luontaisesta ympäristöstään vierailukappaleiden ja yllättävän tunteelliseksi – ja inasen verran juustoiseksi – loppua myöten äityvän ”This Is Why We Ride” -kappaleen ulkopuolella. Toki tämän voisi myös sanoa tuovan yhtenäisyyden tunnetta bändin musiikkiin, mutta ainakin tällä levyllä tämä ontuu erilaisten vierailukappaleiden väliin heittämisen takia. Päällisin puolin levy on kuitenkin täynnä hyvin kelpoa materiaalia, ja levyn kymmenestä omasta kappaleesta vain pari (”God, Please Believe Me” ja ”Here I Go Again”) olisi loppupeleissä voinut jättää pois. Viime levyn ”Talk Shit, Get Shot” -kappaleen kaltaista hittitäkyä levyltä ei välttämättä löydy, mutta ”Bloodlust” onnistuu kuitenkin nousemaan sen yläpuolelle kokonaisuutena, vaikkei se hirvittävän suuri saavutus olekaan.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen