Bomber Gap – Bomber Gap

Kirjoittanut Tuomas Saari - 25.7.2015

Usein kolme on se optimaalinen numero, kun mietitään rock-yhtyeen jäsenistön lukumäärää. Näin on myös jyväskyläläisen Bomber Gapin tapauksessa. Rumpujen, basson ja kitaran perinteikkään pyhään yhteenliittymään on turha kajota, sillä syntikat ja muut hilavitkuttimet ovat vaan tiellä, kun kunnolla rouhitaan. Myöskin pienet kitarakikat ja soolot erottuvat paremmin, kun ei ole toista kitaraa puurouttamassa äänimaailmaa.

Kun soittajia ei ole montaa, korostuu säveltämisen ja sovittamisen taito. Jokaisella instrumentilla tulee olla merkityksellinen musiikillinen tarina kerrottavana, jotta homma pysyisi mielenkiintoisena. Tässä Bomber Gap onnistuu. Harvoin tyydytään yksinkertaiseen taustakomppailuun, vaan riffit ja bassokuviot maalaavat kiehtovaa maisemaa dynaamisen rumpaloinnin avustamana. Mihinkään erityisen progressiiviseen kikkailuun ei kuitenkaan sorruta, vaan kappaleet soljuvat (hard) rock-perinteiden mukaisesti. Levyn äänimaailma on livemäisen multainen, mutta kaikista yksityiskohdista saa silti helposti selvää, mikä onkin ehdottoman tärkeää. Turhaa hinkkaamista ja ottojen korjailua on selvästi pyritty välttämään. Tarkka korva voikin bongata soitosta pieniä kämmejä, jotka tekevät kuuntelukokemuksesta entistä autenttisemman.

Kekseliäästi nimetty ”Drugged Up Or Dying Or Something” käynnistää levyn vauhdilla, minkä jälkeen kuullaan hieman ovelammin takavasemmalta lähestyvä ”Hollow Men”. Hyviä kappaleita kumpikin. Laiskanpulskeahko nimibiisi ”Bomber Gap” pääsee lähimmäksi filleri-statusta, mutta lopun temmonvaihdos pelastaa paljon. Hieno slovari ”Flags & Leaders” onnistuu entisestään alleviivaamaan levyn täyteläistä äänimaailmaa vibrato-kitaroineen ja muhevine bassokuvioineen. Puun takaa hyökkäävä härskillä soundilla vedetty kitarasoolo kelpaisi vaikka Neil Youngille. Tässä onkin levyn takuuvarmimmin kylmät väreet tuottava hetki.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Albumin loppunelikossa groovemutteri on väännetty tiukalle ja tuntuukin melkein siltä, että parhaat palat on säästetty b-puolelle. ”Falling Behind” ja ”The Chief Likes His Cola” ovat mainioiden riffiensä lisäksi onnistuneita myös kertosäkeittensä osalta. Jälkimmäisestä kappaleesta tulee allekirjoittaneelle mieleen tamperelaisen Stonegazerin rytke, joskin hieman kevyemmällä tatsilla esitettynä. Svengaavasti perusasioista muistuttelevan, niin ikään tehokkaan kertosäkeen sisältävän ”Too Old For Rock’n’Rollin” jälkeen käynnistyy päätösbiisi ”Desert Boogie” viipyilevän intron saattelemana. Odotus palkitaan, sillä kappaleen säkeistöriffin voikin kruunata levyn iskevimmäksi.

Bomber Gapin debyyttialbumi pitää sisällään sopivan tuhdin annoksen konstailematonta meininkiä 70-lukuiseen – kuinkas muuten – rehvakkaaseen tyyliin. Valittamisen aihetta ei juurikaan jää, mitä nyt kappalevalikoima voisi olla hieman monipuolisempikin. Myös laulajakitaristin lievästi väkisin väännetyn oloinen raspi välillä harmittaa, varsinkin kun puhtaampi laulu sujuisi huomattavasti paremmin. Lisäksi ajoittain laulumelodioista ja rytmityksistä tulee sellainen kuva, että on keksitty kovia riffejä ja nyt sitten pitäisi ”pakolliset” laulut vetäistä päälle. Nykyisessä stoner rockissa tämä on kovin yleinen ongelma ja usein huomaakin pitävänsä enemmän niistä genren bändeistä, joissa laulut on jätetty hyvin pieneen taustarooliin tai jopa tiputettu kokonaan pois. Onneksi esimerkiksi ”Flags & Leadersin” ja ”The Chief Likes His Colan” kaltaiset kappaleet häivyttävät moisia synkeitä ajatuksia. Instrumentaatio Bomber Gapin debyytillä sen sijaan on aikalailla ensiluokkaista, joten seuraavaa julkaisua varten voitaisiin keskittyä pitämään tämä taso ja teroittaa vielä laulusovituksia. Bomber Gap on mitä mainiointa kesämusaa ja voin myös lämpimästi suositella bändin todistamista livenä, mikäli vain mahdollisuus tähän järjestyy.