Bon Scottin aikaisen AC/DC:n viimeinen albumi – juhla-arvostelussa 40-vuotias ”Highway To Hell”

Kirjoittanut Aleksi Parkkonen - 27.7.2019

”Highway To Hell” on laskentatavasta riippuen joko AC/DC:n viides tai kuudes albumi. Se seurasi vuonna 1978 ilmestynyttä ”Powerage”-albumia ja antoi lisää virtaa australialaisyhtyeen vakaaseen, nousujohteiseen uraan. Ikävä kyllä albumin provosoiva ja pahaenteinen nimi oli AC/DC:n kohdalla turhankin profeetallinen ja kirjaimellinen.

AC/DC äänitti ”Highway To Hellin” vuosien 1978 ja 1979 taitteessa. Albumi julkaistiin 27. heinäkuuta ja sitä seurasi massiivinen kiertue, jonka aikana yhtye ei juuri huilinut, vaan soitti keikkoja ankarasti niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa. Kun kiertue saatiin päätökseen vuoden 1979 lopulla, yhtye palautteli omia voimavarojaan lomailun merkeissä. Näin teki myös Bon Scott, jonka kohtaloksi koitui baarireissu ja tuttavan auton takapenkille sammuminen.

Bon Scott oli viettämässä iltaa Alistar Kinnearin kanssa ja kun baareja oli koluttu tarpeeksi, he suuntasivat Kinnearin kotia kohti. Scott sammui matkan aikana ja Kinnear jätti hänet autoon kotikadulle saavuttuaan, sillä hän ei saanut siirrettyä sammunutta Scottia. Kinnear kaatoi auton penkit ja laittoi viltin Scottin päälle, jotta hänen olisi miellyttävämpi nukkua. Seuraavana aamuna krapulainen Kinnear pyysi ystäväänsä vilkaisemaan Scottin vointia, mutta tämä vain vilkaisi nopeasti auton suuntaan ja oletti Scottin jo lähteneen, kun ei nähnyt häntä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Illalla Kinnear meni autolle ja kun hän avasi auton oven, löytyi penkiltä makaamasta eloton Scott. Luonnollisesti Kinnear hälytti ensiavun paikalle ja vokalisti kiidätettiin sairaalaan, mutta tehtävissä ei ollut enää mitään. Scottin menehtyminen järkytti suuresti Youngeja ja muita yhtyeen jäseniä perheineen, mutta pian tieto ravisuttaisi koko maailmaa.

Scottin menehtyminen oli surkeaa sattumaa, vaikka toki runsaaseen alkoholinkäyttöön liittyykin tietoisia riskejä. On sanomattakin selvää, että hänen poismenonsa on nostanut ”Highway To Hellin” arvoa. Kyseessä on kuitenkin viimeinen täyspitkä, jolla voi kuulla Scottin persoonallista kiekumista ja rääkymistä hänen ollessaan parhaimmillaan. Vaikka Scottin äänessä on paljon karkeutta ja repivyyttä, niin tästä huolimatta albumilla saadaan nauttia myös hänen pehmeämmästä äänenkäytöstään.

”Highway To Hell” -albumin legendaarisimmaksi kappaleeksi kohoaa sen aloitusraita. Helposti tunnistettavat alkuriffit yhdistyvät rennosti paukkuviin rumpuihin, ja kun Scottin ääni tulee esiin, se on menoa. ”Highway To Hellissä” on laittoman koukuttavat kertosäkeistöt, ja kappaleen lopussa kuultava huuto saa aina ihokarvat nousemaan pystyyn.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Vaikka albumin ensimmäinen kappale onkin loistava, eivät muut kappaleet jää sen varjoon, vaan kuljettavat levyä sulavasti eteenpäin. ”Girls Got Rhythmissä” on autenttista energiaa, ja niin Scottin kuin muun yhtyeen yhteislauluosuudet tekevät vakuuttavaa jälkeä. ”Walk All Over You” on soundiltaan tumman puhuva, ja vaikka kappaleessa on hyppysellinen uhmakasta asennetta, on kyseessä kuitenkin pilke silmäkulmassa tehty naistenkaatokappale. Siinä missä ”Walk All Over You” ylläpitää yhtyeen äijämäistä asennetta, ”Touch Too Much” julistaa estoitta rakkauden nälästä ja intohimosta.

Albumin puolivälin tienoilla tempo pysyy suhteellisen maltillisena, vaikka ”Beating Around The Bushissa” kuullaankin teräviä ja jalkaa pakottavia riffejä. ”Shot Down In Flames” on soundiltaan synkempää, enkä ihmettele, että kyseinen kappale, kuten niin albumin nimi kuin kansikin ovat aikanaan olleet liikaa monille Yhdysvaltojen Raamattuvyöhykkeellä eläneille. Ja saattavat olla nykyäänkin. ”Shot Down In Flamesin” boogiesta on hyvä tehdä siirtyminen tarttuvaan ”Get It Hot” -kappaleeseen, joka on soundiltaan pirteä, jopa hieman popahtava.

”Highway To Hellin” viimeiseksi energiseksi kappaleeksi jää ”If You Want Blood (You’ve Got It)”, joka saa kuulijan hapuilemaan nyrkkejään ja saattaa nostattaa veren maun suuhun. Nimensä mukaisesti kappale alleviivaa, ettei AC/DC:n kanssa kannata ryppyillä, ainakaan kun kyse on rockista. Täyspitkän kaksi viimeistä kappaletta ovat kevyempää osastoa, joista ”Love Hungry Man” on tarttuva ja rakkauden kaipuuta huokuva. Sen sijaan ”Night Prowler” on tunnelmaltaan melankolisempi, mikä selittyy pitkälti Scottin vaikeroivalla tulkinnalla.

Vaikka ”Highway To Hell” -kappaletta on soitettu neljänkymmenen vuoden ajan paljon ympäri ämpäri maailmaa, kuulostaa kappale silti aina yhtä vetovoimaiselta kuin silloin, kun sen ensimmäisen kerran kuulin. Itse albumikin on onnistunut säilyttämään vetovoimansa minun korvissani, ja oli mukava huomata, kuinka innostavaa sitä on kuunnella vielä muutaman vuoden tauon jälkeen. Ehkä tähän albumiin on onnistuttu taltioimaan juuri sitä mitä rock on puhtaimmillaan: energistä, innostavaa, vaarallista kuin myös intohimoista. On sääli, että albumi jäi Scottin viimeiseksi, sillä nuorella iällä menehtyneestä miehestä olisi varmasti saatu vielä paljon irti. Jos haluat kunnioittaa Bon Scottin muistoa, voit vaikka kuunnella albumin ja nauttia samalla skottiviskiä skottilaisen vokalistin muistolle.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen