Bring Me The Horizon – That’s The Spirit

Bring Me The Horizonin taival yhtenä kaikkien aikojen tunnetuimmista core-bändeistä tekee uudella, ”That’s The Spirit” -nimisellä albumillaan tähän saakka jyrkimmän käännöksen tyylisuuntaansa. Kymmenisen vuotta kestänyt myllytys on puskenut läpi räkäisen death- sekä emocoren, raskaamman ja vähemmän raskaamman metalcoren, taipuen viimeisimpänä siihen, mitä tältä bändiltä ehkä vähiten odotettiin; elektroniseen rock-albumiin.

Keväällä 2013 julkaistu ”Sempiternal” toi yhtyeelle ennennäkemättömän menestyksen povaten useita raskaan sarjan palkintoja sekä loppuunmyytyjä kiertueita, mukaanlukien loppuunmyydyn Wembley Arenan Lontoossa joulukuussa 2014. Jos tästä huolimatta poiketaan nopeasti rehelliselle linjalle, on todettava, että Oliver Sykes ei ole ensinnäkään koskaan varsinaisesti loistanut laulutaidoillaan. Toinen totuus taas on se, että koko bändin suosio on kiertynyt pitkälti Sykesin olemuksen ympärille. Miten musiikillinen menestys on mahdollistettu annetuilla tähtimerkeillä?

Omat odotukseni albumia kohtaan olivat sekavat. ”Sempiternal” on edelleen loistava albumi, joten tietyllä tavalla salaa toivoin uuden materiaalin jatkavan menestyksekästä linjaa. Bring Me The Horizon on kuitenkin kasvanut bändiksi, jolta on ilmeisesti syytä odottaa mitä tahansa. Päätin siis jättää kaikki mahdolliset oletukset ennakkoluulojen kera taakseni, ja suosittelen sitä muillekin.

Doomed” on albumin avausraita. Epätoivoa huokuvat lyriikat puskevat puhtaina, kasvattaen melodista kappaletta hiljalleen räjäyttäen sen raivoisaan kertosäkeeseen. Päädyn toistamaan vedon heti ensikuuleman jälkeen muutamaan otteeseen. Albumin kaksi ensimmäistä virallista sinkkua, ”Happy Song” sekä ”Throne” kulkevat käsi kädessä ykkösbiisin luomaa linjaa siltä juurikaan poikkeamatta. Teatraalisen suuriksi hetkittäin kohoavia palasia on tehostettu dramaattisilla jousisoittimien vingutuksilla sekä lapsikuoroilla. Puolitiessä vastaantuleva ”Follow You” taas on selkeästi listan köykäisintä kastia. Hieman mauttomaksi jäävä, haaleasti läpileijaileva vajaa lötkötys löytyy sisältönsä puolesta todennäköisesti lähinnä teinityttöjen Instagram-kuvateksteistä.

Loppualbumilta tehottomia pettymyksiä ei kuitenkaan löydy. Energisillä elektromausteilla höystetty raskas rock toimii odottamattoman hienosti ja kuulostaa onnistuneesti vaikuttavan loppuunharkitulta. Tulos on soitannan kannalta ehdottoman freesi, ja bändin nykysoundille tyypillisen kuuloisia, mystisiä vivahteita on tyylimuutoksista huolimatta saatu säilytettyä. Vokaalien ajoittainen muovisuus sekä jälkikäteen selvästi korjaillut taajuudet särähtävät kuitenkin hetkittäin korviin varsin vahvoina, ja aavistelen hieman skeptisesti etenkin ”Blasphemyn” liveversion jäävän joko väliin tai todella laimeaksi. Vaikka toisaalta, todistettuani yhtyeen vetoja niin festari-, klubi-, kuin olohuonekeikallakin, ainoastaan viimeisestä taidettiin suoriutua ilman taustanauhoja.

Ehdottomasti paras ralli tällä julkaisulla on mielestäni kuitenkin ”Run”. Aistikkaasti huomion herättävä intro johdattaa kappaleen jälleen puhtain, matalin vokaalein voimakkaasti räiskyvään, synkkään kertosäkeeseen. Patarumpujen eteerinen jylinä dramatisoi kohtalokkaan aggressiivista harmoniaa, ja jättää jälkeensä tietyllä tavalla kaikkensa antaneen olon.

Yhteenvetona tuorein luomus kestitsee kuulijoitaan uudistuneella tavaralla, jolla oikeutetusti tuodaan esiin aiemmin käyttämättömiä näkemyksiä sekä omaperäisen innovatiivista tyylittelyä. Albumi toimii paremmin yhdessä kuin yksittäin, ja etukäteen vähemmän innostusta herättäneet singletkin alkavat hiljalleen kokonaisuuden myötä avautua. Erikoista ja lupaavaa on myös se, että jokaisella kuuntelukerralla esiin tuntuu työntyvän uusia, edellisellä kerralla väliin jääneitä elementtejä. Yleistä mielenkiintoa korostavat luonnollisesti myös yhtyeen imago sekä taustat, mutta todeta täytyy myös, että näin tyylipuhdasta evoluutiota onnistuu harva bändi pitämään nätisti kasassa. Elektronisen musiikin, rockin sekä välillä pinnalle kurkistelevan metalcoren vivahteet on yhdistetty luomukseksi, jota en välttämättä itse enää sujauttaisi oikeastaan yhdenkään tietyn genren sisään.

Räkäinen angstirääkyminen on jätetty kunniakkaasti historiaan, mutta brutaalimpaa meininkiä edelleen vastahakoisesti takaisinhuutavan sielun onneksi vanhakin materiaali on edelleen olemassa. Fanejahan yhtyeeltä tosin löytyisi sankoin joukoin vielä siinäkin tilanteessa, jossa bändi rynttäisi ulos kepeän jazz-albumin. Toivotaan nyt kuitenkin, että tulevaisuus ei sitä tuo tullessaan – vaikka vittuakos tässä mitään oletuksia enää latelemaan.

9-/10

Kappalelista:
1. Doomed
2. Happy Song
3. Throne
4. True Friends
5. Follow You
6. What You Need
7. Avalanche
8. Run
9. Drown
10. Blasphemy
11. Oh No

Kirjoittanut: Vilma Ala-Koukkari

Kommentit