“’Cause a kid on the ’gram in a Black Dahlia tank
Says it ain’t heavy metal
(And that’s alright, that’s alright)”

Muutos.
Muutos on luontaista, jopa hyve. Moni ottaa muutoksen kuitenkin erittäin henkilökohtaisesti juuri musiikissa. Jos artisti tai bändi alkaa tehdä musiikkia, joka ei ole enää sitä samaa ja vanhaa tuttua, on seurauksena usein lauma vihaisia faneja. Enää ei turvauduta talikkoihin, tervaan tai höyheniin – vihaa kommentoidaan sosiaalisessa mediassa. Musiikki on äärimmäisen henkilökohtainen asia, joten pettymys on täysin ymmärrettävää ja perusteltua.

Let’s face it – niin on aina, kun suosittu artisti muuttaa tyyliään. Erityisesti, jos muutos on raskaammasta kevyempään. Linkin Park sai huutia vuoden 2017 ”One More Light” -albumillaan bändin hypätessä elektronisesta vaihtoehtorockista kokonaan radioystävällisempään ja massoille helpommin lähestyttävämpään tyyliin. Metalcore-yhtye Architectsin vuoden 2011 ”The Here And Now” oli bändin tyypillistä tuotantoa kevyempi, eikä se uponnut faneihin. Vuonna 2017 deathcore-yhtye Suicide Silence julkaisi uransa vihatuimman ja huonoimmin menestyneen nimikkoalbuminsa, joka sekin oli harppaus kevyempään ilmaisuun.

Nyt pettymyksen värittämien kommenttien vastaanottajaksi on puolestaan joutunut metalcore-suuruus Bring Me The Horizon. On kuitenkin enemmän kuin loogista, että joka ilta samoja kappaleita kiertueellaan ympäri maailmaa esittävä yhtye haluaa jossain kohtaa uusia virikkeitä musiikilliselle mielenkiinnolleen ja omaan työhönsä. Fanit voivat päättää painaa play-nappia silloin, kun he haluavat, BMTH on elänyt musiikkinsa kanssa jo vuodesta 2004 lähtien. Ei olekaan ihme, että bändi on tasaisesti muovannut tyyliään, jonka tuorein inkarnaatio on tänään, 25. päivä tammikuuta julkaistu ”Amo”.

Objektiivisuutta muistuttavien lasien läpi katsottuna bändin tyylinmuutoksessa ei ole mitään väärää. Pettyykö lauma yhtyeen pitkäaikaisia faneja, jotka odottivat raskasta rockia tai deathcorea? Todennäköisesti. Bändin pääsääntöinen tehtävä ei ole kuitenkaan miellyttää fanejaan, jos se ei halua niin tehdä. BMTH:lla on myös luvut tukemaan muutosta: Bändin jokainen albumi on menestynyt edeltäjäänsä paremmin. Bändin debyytti ei sijoittunut Yhdysvaltojen listoille lainkaan, toinen albumi päätyi listasijalle 107, minkä jälkeen tapahtui valtava hyppäys, kun bändin vuonna 2010 julkaisema albumi sijoittui kyseisellä listalla sijalle 17, ja sieltä aina vuoteen 2015, jolloin bändin ”That’s The Spirit” ylsi listakakkoseksi. Bändin ”Amo”-albumin ensisingle ”Mantra” on poikinut bändille ensimmäisen Grammy-ehdokkuuden. Ennustan, että bändi myös mahdollisesti vie pystin mukanaan.

Olen ruvennut kuuntelemaan bändin musiikkia vasta ”Sempiternal”-albumin myötä, joten koen olevani siinä mielessä hyvässä asemassa, etten  arvota albumia sen mukaan, miten uskollisena se pysyy bändin menneisyydelle. Minun nuoruuttani ei ole pilattu. Tulevista vuosista en sitten osaa sanoa.

Olen hivenen pettynyt albumiin täysin eri syistä kuin sillä kuultavan kevyemmän popin takia. Bändin keulakuva Oli Sykes on kertonut, että hän toivoisi bändin uuden albumin toimivan eräänlaisena porttihuumeena rockiin niille, jotka eivät ole tyyliin aiemmin perehtyneet. Tavoite on ihailtava, ja monessa mielessä se toimiikin. ”Mantra” on albumin selkeästi rockahtavin kappale, jossa kuuluu sekoitus Fall Out Boyta ja bändin aikaisempaa elektrorockia. Kappale johdattelee kuulijan hyvin edellisestä albumista ”Amon” mielenmaisemaan. Kappaleen markkinointi oli varsin onnistunut, ja se on saanut valtavasti huomiota johtaen aina Grammy-ehdokkuuteen. Fanien parjaama ”Medicine” on singlenä puolestaan täysin eri maata. Tuotannoltaan se ei juuri eroa modernista popista, ja sen kertosäe jää varmasti niidenkin päähän, jotka eivät siitä muutoin pidä. Kyseessä on todella hyvä pop-kappale, joka sopii tyylillisesti sekä rock- että pop-radioihin. Crossover on siis onnistunut.

Monet ratkaisut aiheuttavat kuitenkin enemmänkin kontekstuaalista päänvaivaa. Albumille on selkeästi haluttu poimia aineksia päivän zeitgeistista – on surumielistä radiopoppia, trappia ja elektronisia elementtejä. Levyltä löytyy muutamia vierailijoita, bändin promokuvat on otettu tällä hetkellä suositun 90-luvun estetiikan mukaisesti, ja bändi on muutenkin selkeästi miettinyt ulkomusiikillisen markkinoinnin ja tuotemerkkinsä ulkoasun hyvin huolellisesti. Bändi on ollut aina askeleen muita edellä. Vuonna 2008 bändi julkaisi albumin ”Suicide Season”, jonka riffit muistuttivat enemmän 1990- ja 2000-luvun alun nu metalia, mikä ei todellakaan ollut trendikästä vuonna 2008. Nu metal -vaikutteet alkoivat nousta jälleen pintaan, kun bändit kuten Emmure ja Suicide Silence alkoivat hyödyntää musiikissaan samanlaisia riffejä. Sen jälkeen BMTH alkoi muuntaa soundiaan enemmän rokiksi, vaikka metalcore oli kenties suosituimmillaan. BMTH on aina onnistunut hyppäämään sujuvasti muuttuvien trendien virrassa pysyen kuitenkin relevanttina ja tuoreena muista erottuen.

Miksi sitten suuri osa ”Amon” musiikista kuulostaa siltä, ettei se todellakaan tule kestämään aikaa? ”In The Dark” on mukavan keinuvasta tunnelmastaan huolimatta hivenen ontto, kylmä. Kuulostaa siltä, että BMTH huomasi, miten suosittu Ed Sheeranin ”Shape Of You” on ja päätti tehdä oman kitaravetoisemman pastissinsa siitä. Samanlaisissa tunnelmissa liikutaan kappaleessa ”Mother Tongue”, jossa siinäkin on itsessään varsin kepeä tunnelma, mutta josta puuttuu substanssia yleisönhuudatuskertosäkeen ympäriltä. ”Sugar Honey Ice & Tea” on osuvasti nimetty. Se kuulostaa siltä kuin 2000-luvun pop punk olisi kuorrutettu läpipääsemättömällä sokerikuorella.

Ei makeaa mahan täydeltä.

Albumin raskaammat kappaleet ”Mantran” lisäksi ovat ”Wonderful Life” sekä ”Heavy Metal”. Ne ovat tyylillisesti jotain Marilyn Mansonin ja nu metalin välimaastosta. Ensin mainitun riffi on bendeineen ja oktaavihyppyineen varsin ehtaa pomppumetallia, ja jälkimmäinen on puolestaan monella tapaa hieman eltaantunut ja yltiökompressoitu industrial metal -numero. Vaikka täytyy sanoa, että ”Heavy Metal” on todella kova sohaisu niiden suuntaan, jotka kutsuvat bändiä paskaksi sen takia, ettei se enää soita deathcorea. Kappaleen lopussa kuultavassa osiossa beatboxaus ja trap-vaikutteet toimivat todella hyvin, ja lopun breakdown pistää luulot pois monelta valittajalta. On todella osuvaa ja tyylitajuista tehdä juuri tuolle viestille yksi levyn raskaimmista kappaleista.

Mielestäni albumilla kuultavaan jokaiseen uuteen vaikutteeseen olisi voitu sukeltaa huomattavasti enemmän ja paremmin. Albumilta löytyy muutama lyhyempi välinumero, jotka ovat kuin revitty joltain mixtapelta tai beat tapelta. Vaikka nuo lyhyemmät välisoitot ovat enimmäkseen lähinnä hieman albumin sulavuutta rikkovia, on ”Ouchissa” ainesta. Olisi kenties ollut toimivampi ratkaisu kerätä voima ja inspiraatio yhtä välipalaa varten? ”Nihilist Blues” on 90-luvun eurodiscoa, jota ei pitäisi enää kenenkään tehdä. Varsinkaan tällä tavalla tai albumilla, joka pyrkii yhdistelemään aikamme musiikkia. Solisti Oli Sykes flirttailee siellä täällä trap-tyylisellä trioli flow’lla kuten kappaleessa ”Why You Gotta Kick Me When I’m Down?”. Kappaleessa on muuten oikein hyvä tausta, mutta räppeihin olisi voinut ehkä hieman panostaa.

Olisin tavallaan toivonut, että BMTH olisi heittäytynyt kunnolla altaan syvään päähän. Jos se haluaa yhdistellä rock-yhtyettä ja räppiä, miksei heittäisi soppaan mukaan Death Grips -vaikutteita? Miksei räpätä yhtä eläimellisesti kuin Danny Brown? Ja jos bändi olisi halunnut saada enemmän tätä päivää, miksei vaikutteita haettu esimerkiksi Kids See Ghostsista? Bändillä on aina ollut hajua musiikin osaajista ja trendeistä, tekihän BMTH yhteistyötä vuonna 2009 Skrillexin kanssa, josta tuli muutaman vuoden kuluttua megatähti.

Miten kova juttu olisi ollut, jos albumilla olisi featannut Post Malone? Tai 21 Savage tai Travis Scott? Artistit, joita rockin ulkopuolella olevat nuoret kuuntelevat. Ei. Sen sijaan levyllä on Dani Filth – mies, jonka musiikki ei liene suosituimmillaan juuri nyt metallimusiikin kentällä, ja joka ei tuo albumille taiteellisesti yhtään mitään. The Rootsistakin tuttu Rahzel vierailee levyllä, mutta eipä hänkään ole nuorison keskuudessa varsin relevantti. Saatiin levylle sentään ilmiömäinen Grimes, jolta löytyy käsittämättömästi taitoa ja lahjoja. Olisipa BMTH ottanut elektronisia vaikutteita enemmän tuolta naiselta… Nykyajan trapissa ja soundcloud rap -skenessä on lukuisia nuoria räppääjiä, joilla on siteitä ja menneisyyttä metalcoreen. Miksei heille annettu ääntä tällä albumilla?

”Amo” ei ole surkea albumi. Siltä löytyy monta päähän jäävää kappaletta, ja se on tuotannoltaan hyvin perillä siitä, mitä radiossa on soinut 2010-luvulla. Albumilla on hyödynnetty pitch shiftausta lauluissa, modernia hip hoppia ja aikamme popille tyypillisiä melodiafraseerauksia. En vain millään voi ravistaa pois tunnetta siitä, että levyllä olisi voitu hypätä kunnolla siihen, mitä bändi on yrittänyt saavuttaa. Varsinkin, kun bändit kuten Disperse, Polyphia  ja Chon ovat onnistuneet upeasti yhdistelemään metallia ja modernia hip hoppia ja poppia. Tämä on kenties vain välilasku, eräänlainen siirtymä kohti tyylin lopullista muotoa. Toivon kuitenkin, että albumi avaa silmiä (ja korvia) sekä metallifaneilla että niillä, jotka eivät yleensä nauti raskaammasta musiikista.

5/10

Kappalelista:

1. I Apologise If You Feel Something
2. Mantra
3. Nihilist Blues
4. In The Dark
5. Wonderful Life
6. Ouch
7. Medicine
8. Sugar Honey Ice & Tea
9. Why You Gotta Kick Me When I’m Down?
10. Fresh Bruises
11. Mother Tongue
12. Heavy Metal
13. I don’t Know What To Say

Kirjoittanut: Samuel Järvinen