Brittipopin kultakausi elää yhä – Liam Gallagher, Richard Ashcroft ja Franz Ferdinand Helsingin In The Parkissa 24.8.2019

”Party like it’s 1999”, lauloi Prince joskus aikoja sitten. Helsingin Kaisaniemen In The Park -festivaali olisi voinut käynnistyä juuri tuolla biisillä – niin vahvana leijui 90-luvun brittipopin henki tapahtuman yllä. Minifestarin piti alun perin käynnistyä Jade Birdin keikalla, mutta sairaustapauksen vuoksi esiintyminen peruuntui. Ysärinostalgiaa janonnut yleisö tuskin jäi kaipaamaan nuorta laulajatarta, mutta olisi toki ollut mukavampaa nähdä lavalla jotain tuorettakin verta. Nyt Kaisaniemessä nähtiin historiansa kanssa matsia ottavia vanhempia valtiomiehiä, joita ei kuitenkaan tohdi kutsua kehäraakeiksi.

Illan aloitti The Verve -yhtyeen kalastajahattuinen laulaja-lauluntekijä Richard Ashcroft. Säiden jumalat hymyilivät sekä Ascroftille että elokuun lopun yleisölle, toisin kuin edellisen illan metallipäille; Children Of Bodomin ja kumppanit kastelleista rankkasateista oli muistona ainoastaan hiekkakentän vesilätäköt. Valitettavasti setti käynnistyi myöhässä jääden vain yhdeksän biisin mittaiseksi, mutta onneksi kaikki ns. pakolliset Vervet ja pari soolohittiä saivat soittoaikaa. Jo ensimmäisenä kuultu Verve-klassikko ”Sonnet” teki selväksi, että ajoittain flegmaattiseksikin haukuttu Ashcroft oli erinomaisessa iskussa ja taustabändi teki kunniaa ikonisille kappaleille. Puolilaho aasinsiltani Princeen sai uutta tukea kakkosbiisissä ”This Is How It Feels”, jonka outrossa fiilisteltiin ”Purple Rainia”. Ymmärrettävästi soolokappaleet saivat vähemmän huomiota kuin ”Urban Hymns” -albumin megahitit ”Lucky Man” ja ”The Drugs Don’t Work”, vaikka ne ovatkin yhtäläisen laadukasta biisimateriaalia. Kun koko paketti päätettiin vielä räppäri ASAP Rockylle omistettuun ”Bitter Sweet Symphonyyn”, olivat entisten ysärinuorten silmäkulmat kosteina.

Seuraavana lavalle astui 2000-luvun puolivälissä NME:n ja vastaavien kansilehtiä koristanut Franz Ferdinand, joka ei kiistattomasta legendastatuksestaan huolimatta ole meikäläiseen uponnut. ”The Dark of the Matinée” -hitistä lähtien peli oli selvä: bändi soittaa takapotkuista indiediskohumppaansa yhä tappavan tiukasti, Alex Kapranos on unohtanut vanheta päivääkään debyyttilevyn päivistä, kansa pomppii hulluna ja minä ihmettelen kaljatuopin takaa, miksen käsitä koko homman pointtia. ”Jos pitää plussapisteistä ja S-bonuksista, tää toimii”, toteaa eräs ystäväni. Kumpikaan meistä ei bonuspallojen päälle ymmärrä – jos FF-vastaisuuteni johtuukin siitä? No, okei – ”Do You Want To” on kova ja ”Take Me Outissa” jopa pompin vähän. Ehkä edulliset, kahdeksan euron muovituopilliset alkavat toimia.

Sananen järjestelyistä: oikeastaan ainoa negatiivinen asia ylihintaisen kaljan ohella oli juuri ennen Ashcroftin keikkaa ruuhkautunut pääportti; WC-jonot ja kaikki muu toimivat mainiosti. Priority-alueen jako rikkaisiin ja köyhiin ei sekään suuremmin haitannut, kun halpislipuillakin pääsi eturiviin.

Pääesiintyjä ja Twitterin suurimman veljesriidan toinen osapuoli Liam Gallagher oli kuulemma kieltänyt kokonaisten viinipullojen myynnin keikalla – peläten ilmeisesti joutuvansa kusipullojen maalitauluksi. Tämä tuskin oli tarpeen, sillä koko Kaisaniemen yleisö söi Gallagherin kädestä. Kun setti käynnistyy Oasis-klassikoilla ”Rock ’N’ Roll Star” ja ”Morning Glory”, ei jää epäilystäkään, kuka on illan kuningas. Tutun äkäisesti, kädet selän takana jalkapallohuligaanin tavoin kukkoillut oli esiintyjänä ja laulajana iskussa, laulaen jokaisen äänen kuin hänen olisi todistettava koko maailmalle olevansa yhä ajankohtainen. Myös bändi selvisi hommastaan puhtain paperein, sekä soolomatskun tulkkina että Oasis-karaokekoneena.

Jatkuva kiertäminen on tehnyt bändin soitolle selkeästi hyvää. Vaikka Oasis-biisit olivat illan ikonisinta ja myös odotetuinta antia, ovat Liamin soolokappaleet laadullisesti hämmentävän lähellä hänet tunnetuksi tehneen bändin materiaalia – olkoonkin osittain ulkopuolisten biisintekijöiden kynäilemiä. Akustisena vedetty ”Greedy Soul” ei ole oma suosikkini, mutta toimiva biisi sekin. Sen sijaan soolouran debyyttisinkku ”Wall Of Glass”, mielen herkistävä balladi ”For What It’s Worth” ja Oasiksen Ziggy-aikaiseen Bowieen naittava ”Shockwave” ovat sen luokan biisejä, että ”se lahjakkaampi” veljeksistä vapisee kartanossaan kateudesta. Eiväthän nuokaan kappaleet saavuta ikinä Oasiksen kahden ensimmäisen albumin klassikkostatusta, mutta ne pesevät Noelin diskobiittikokeilut ja plagiaatit ranskalaisista punkhiteistä mennen tullen.

Puhumattakaan sitten uudesta ja soolouran toistaiseksi parhaasta yksittäisestä biisistä ”Once”, joka ei häviä tuumaakaan ison O:n parhaille tuotoksille. Se nousee livenäkin, hivenen yllättäen, Oasis-klassikoiden rinnalle, ehkä jopa koko keikan parhaaksi hetkeksi. Toki suuren yleisön läpikotaisin tuntema, tällä kertaa sellolla vahvistettuna bändiversiona soiva ”Wonderwall” soi illan komeimpana yhteislauluna. Liam kuittailee Oasista liian innokkaasti vaatineelle fanille, että ”tässä sitä Oasista sulle”, mutta tiedostaa itsekin, että todella moni on saapunut paikalle pelkästään ”Wonderwallin” takia. Ikiklassikko hyvässä ja pahassa. Itseäni kuitenkin miellyttää enemmän ”Cigarettes & Alcohol”, ”Supersonic” ja menehtyneelle ystävälle omistettu ”Champagne Supernova”. Encorena kuultiin pari vuotta sitten Turussakin kuultu ”Be Here Now”. Vaikka tuolloisessakaan keikassa ei ollut mikään vikaa, tuntuu Liam ja bändi kehittyneen keikkojen välillä aivan kaikessa: uusien biisien tekemisessä, yhteissoitossa ja jopa settilistan tekemisessä. Lopulta Liam poistuu kehästä, voitettuaan itsensä, yleisön, epäilykset ja jollain tasolla myös veljensä. Milloin kuulemme Oasis-reunionista? Mikäli Liamin nousukiito ja taustahahmojen biisitehtailu jatkuu samalla tasolla – ei tarvitse pitää turhaa kiirettä.

Liam Gallagher -settilista:

1. Rock ’n’ Roll Star (Oasis)
2. Morning Glory (Oasis)
3. Wall of Glass
4. Greedy Soul
5. For What It’s Worth
6. Bold
7. Shockwave
8. Columbia (Oasis)
9. Slide Away (Oasis)
10. Lyla (Oasis)
11. Once
12. The River
13. Cigarettes & Alcohol (Oasis)
14. Wonderwall (Oasis)
15. Supersonic (Oasis)
16. Champagne Supernova (Oasis)

Encore:

17. Be Here Now (Oasis)

Franz Ferdinand -settilista:

1. The Dark of the Matinée
2. No You Girls
3. Walk Away
4. Right Action
5. Lazy Boy
6. Do You Want To
7. Darts of Pleasure
8. Ulysses
9. Always Ascending
10. Outsiders
11. Michael
12. Black Tuesday
13. Lucid Dreams
14. Love Illumination
15. Take Me Out
16. This Fire

Richard Ashcroft -settilista:

1. Sonnet (The Verve)
2. This Is How It Feels
3. Space and Time (The Verve)
4. A Song for the Lovers
5. Music Is Power
6. Lucky Man (The Verve)
7. The Drugs Don’t Work (The Verve)
8. Hold On
9. Bitter Sweet Symphony (The Verve)

Teksti: Juhani Mistola
Kuvat: Sini Honkanen