Brittipunkin veteraanit liekeissä Broken Bones Festivalin keikoilla
Lauantaina 6.11. Hieman ennen ilta kuutta Helsingin Ruoholahdessa Kaapelitehtaan takaovelle on kulkenut usean senioripunkkarin kuin myös nuoremman polven keesipäiden maltillinen virta. Hyvissä ajoin paikalle tulleet olivat jo sisällä ja loput vielä usean kymmenen metrin mittaisessa jonossa kadulla. Kyseessä on ensimmäistä kertaa järjestettävä Broken Bones -festival-tapahtuma, jonka tarkoitus on tuoda brittiläisen punkin suuruuksia esiintymään Suomeen.
Tapahtuman alussa lipunmyynnissä ja koronapassin tarkastuksessa on hieman ruuhkaa ja hässäkkää, ja aika moni innokas asiakas jäi vielä selvittämän sisällepääsyään, kun The Boys jo kiskaisi settinsä ensimmäiset soinnut ilmoille. Merikaapelihalli täyttyi hiljalleen yli puoleen väliin asti tiiviiksi pakkautuneeksi ihmismassaksi ja osittain myös hallin yläparvelle. Taaempana virvoitusjuomatiskillä ja anniskelupöydissä riitti myös tungosta. Maskipakottomassa tapahtumassa kokemus oli pitkän korona-kurimuksen jälkeen suorastaan hätkähdyttävä.
On helppoa kuvitella, että paikalle saapuneesta, vanhemmasta kaartista merkittävä osa oli kuulunut jo pari vuosikymmentä sitten Lepakon keikkayleisön peruskalustoon tai muuten siihen ikäryhmään, jotka ovat todistaneet illan mittaan esiintyneitä yhtyeitä vuosikymmenten varrella aina hamalta 1970-luvulta lähtien. Mistään trendikkäistä hipoista tai muotitapahtumasta ei siis puhuta, vaan asialleen omistautuneiden musadiggreiden kokoontumisajosta ja hyvä niin. Tapahtuman tunnelmassa oli aistittavissa innostunutta kuhinaa. Paikalle oli vaivautunut paitsi pääkaupunkiseudun iäkkäämpää ja nuorempaa punk-diggaria, myös kauempaa Suomesta. Eipä aikaakaan, kun yleisön joukosta paljastuu monenlaista puhekieltä. Yleisöä tapahtumaan oli tullut aina Briteistä kuin myös Etelä- sekä Keski-Euroopasta asti.
Mainos päättyy
Alunperin tapahtumassa piti esiintyä 1970-luvun hämärässä uransa aloittaneiden legendaaristen punk-bändien nelikko The Adicts, Sham69 ja The Boys Englannista ja Stiff Little Fingers Pohjois-Irlannista. Suunnitelma oli erinomainen, mutta kuten punk-henkeen yleensä kuuluu, kaikki ei kuitenkaan mennyt lopulta aivan onnellisimpien tähtien alla. Ennen lokakuun puoltaväliä koettiin tapahtuman ensimmäinen takaisku, kun lontoolainen The Adicts joutui perumaan esiintymisensä tapahtumassa kitaristinsa Pete Deen jouduttua liikenneonnettomuuteen. Broken Bonesin keikanperuutusuutisten liuta jatkui pian tämän jälkeen Sham69:n osalta rumpalinsa, Robin Guyn syövän uusiuduttua ja hänen jouduttua sen seurauksena kemoterapiahoitoihin.
Hetken aikaa tapahtuman kohtalo näyttikin olevan kyseisten takaiskujen myötä vaakalaudalla, mutta parin viikon sisään festivaalin neuvokas ja sisukas järjestelijäkaarti sai haalittua esiintymistensä peruneiden yhtyeiden paikkaajiksi kovan luokan vahvistukset: Lontoon Oi! -punkin veteraanin Cockney Rejectsin ja skotlantilaisen hardcore punkin legendastatuksen omaavan, The Exploitedin. Vaikka usean yleisönedustajan mielestä paikkaamaan saadut bändit eivät vetäneetkään vertoja peruneille, pelastivat nämä yhtyeet tapahtuman siltä kaikista katastrofaalisimmalta kohtalolta.
Hieman ennen kello 18, niin ikään lontoolainen popahtavan punkin pioneeri The Boys avasi illan. Vuonna 1976 perustetun yhtyeen elinkaari jäi ensimmäisellä tulemisellaan lyhyeksi yhtyeen hajottua vuonna 1981. Vuonna 1999 The Boys kuitenkin elvytettiin uudelleen henkiin. Yhtye esiintyi Suomessa ensimmäistä kertaa Vuonna 2015. Toisaalla Suomessa yhtyeen sävelet ovat tulleet tutuiksi siinäkin mielessä, että entisen Ypö-Viis-keulahahmon, Miikka Söderholmin tuoreempi yhtye Pojat ovat lainanneet, omaksuneet, kääntäneet ja esittäneet The Boysin materiaalia laajasti jo 1990-luvun taitteesta lähtien.
The Boysin tarttuva mutta juureva punk rock on omanlaisekseen tunnistettavaa, mutta välttää silti sortumisen imelyyteen ja teennäisyyteen. Vahvalla brittiläisellä käsityöperinteellä tehdyt, sävellyksellisesti korkeatasoiset biisit ovat kautta linjan laadukkaita, joista on myös aistittavissa samansuuntaista soinnullista kierrätystä kuin klassisessa suomirockissa. Yhtyeen keulahahmo, laulaja-kitaristi Matt Dangerfield käyskentelee lavalla charmantisti mustiin pukeutuneena ikääntyneen työväenluokan herrasmiehen elkein.
Yhtyeen kone käynnistyy setin alussa asiallisesti, ja biisit rullaavat eteenpäin perusvarmasti. Mitään ylenpalttista kiihkoa lavalta ei ehkä välity, mutta ikäherrojen erittäin hallittua, omiin vahvuuksiinsa luottavaa, optimistisuutta huokuvaa, vanhan liiton punk-toimitusta on silti ilo katsella. Samalla laulaja-basisti Kent Norbergin ja soolokitaristi Chips Kiesbyen suomenkieliset välispeakit nostivat väkisin hymyn huulille. Yhtyeen vanhoja hittejä sisältäneen setin loppuvaiheissa lavan edustalle vanhoja suosikkejaan ja tuttaviaan kannustamaan asteli itse Michael Monroe, jonka siivittämänä lontoolaisviisikko sai vielä entisestään itsestään tehoja irti. Setin mieleenjäävimmät biisit olivat ”U.S.I.”, ”I’m A Believer”, ”Do A Contract Hustle”, Poikien käännöksinä tunnetut ”Brickfield Nights” ja ”The First Time” sekä kosketinsoittaja Casino Steelin tunteikkaasti tulkitsema ”Sick On You”. The Boys ylitti ennakko-odotukset reilusti. Keikka oli mainio, tasokas ja kunniallinen aloitus katkenneen keskarin festarille.
The Boys –livesetti:
Mainos päättyy
1. T.C.P.
2. See You Later
3. Terminal Love
4. 1976
5. U.S.I.
6. I’m A Believer
7. Cop Cars
8. You Can’t Hurt A Memory
9. No Money
10. Soda Pressing
11. Tumble With Me” (Hollywood Brats -cover)
12. Do The Contract Hustle
13. Global Warming
14. I Don’t Care
15. Brickfield Nights
16. First Time
17. Living In The City
18. Sick On You
Itä-Lontoon katu-punkin ja Oi!-punkin innovaattoreihin lukeutuva 1978 perustettu Cockney Rejects tuli sen jälkeen ja nosti energisyydellään kierrokset heti toiselle levelille. ”On hienoa nähdä teidät Suomi, ja viimeinkin päästään keikalle ilman maskeja” lätsäpäinen vokalisti Jeff ”Stinky” Turner (oik. Geggus) iloitsi aidosti paluusta normaaliolosuhteissa lavalle. Vokalistin hyperaktiivinen lavaliikehdintä ja nyrkkeilysparraus-tanssahtelukuviot säkeistöjen välillä saivat Cockney Rejectsin meiningin näyttämään rock- keikkapousailun sijasta eloisalta varjonyrkkeilytreeneiltä. Tämä ei sinänsä ole ihme, sillä Geggusin veljeksillä on takanaan myös kansallisen tason kilpanyrkkeilytaustaa.
Mainos päättyy
Alkusetistä turhankin pinnassa ollut vokalistin velipojan, Mick Geggus’n rytmikitara sotki lavabalanssit melko totaalisesti. Lavan oikealla reunalla Vince Riordan tyytyi puolestaan bassottelemaan West Ham United FC-lippiksessään hyvin staattisesti ja turhia hötkyilemättä. Sähköjäniksenä ympäriinsä poukkoillut, ilmeisen kovakuntoinen vokalisti Turner otti yleisönsä helposti haltuun ja sai olemuksellaan tsempattua Kaapelitehtaalle ahtautuneeseen vanhempaankin punkkarikaartiin eloa ja pitin tekemisen meininkiä. Mukana Cockney Rejectsillä on setissään sopivasti myös klassisen hard rockin pirtaan paremmin sopivaa biisiä, mikä elementtinä teki yhtyeen keikasta illan väkevimmin rokkaavan. Vaikka nuoren, innolla paukuttaneen rumpalin, Joe Perry Sansomen soittotatsi horjuikin loppusetistä siellä täällä, veti yhtye kokonaisuudessaan vakuuttavan setin. Kohokohdiksi keikalta nousivat hienosti kajahtava ”We Are The Firm”, jämäkkä ”Power And The Glory” jalkapallohuliganismista paasaava ”War On Terraces”, West Ham United FC:n kannustuslaulu ”I’m Forever Blowing Bubbles” sekä kokonaiselle punk rockin sub-genrelle nimensä antanut ikihitti ”Oi, Oi, Oi”.
Cockney Rejects–livesetti:
1. We Are The Firm
2. I’m Not A Fool
3. Power And The Glory
4. East End
5. Fighting In The Streets
6. Headbanger
7. We Can Do Anything
8. The Rocker
9. Here They Come Again
10. Join The Rejects
11. On The Streets
12. The Greatest Cockney Rip-Off
13. Bad Man
14. War On The Terraces
15. Hate Of The City
16. Police Car
17. I’m Forever Blowing Bubbles
18. Oi, Oi, Oi
Stiff Little Fingers marssi lavalle intronauhan rokatessa. Yhtye esiintyi ensimmäistä kertaansa Suomessa Oulun Kuusrockissa vuonna 1979. Lähtökohtiin nähden melodisen popahtavasta punk rockistaan tunnetun pohjoisirlantilaisnelikon voi periaatteessa mieltää skeittipunkin edelläkävijäksi, vaikka skeittaamisen kanssa yhtyeellä ei liiemmin liene tekemistä. Ska-reggae-vetoisella Bunny Wailers-coverilla ”Roots, Radicals, Rockers And Reggae” käynnistynyt setti tarjosi illan melodisinta antia. Basisti Ali McMordien polvet rintaan -hyppely pitkin lavaa miltei kuin nuoruuden päivinä ihastutti erityisesti. Rumpali Steve Grantley taituroi päänsä yli ulottavia symbalien lyöntejä ison maailman rumpaleiden malliin pitäen samalla kompit kurissa. Yhtyeen yhteissoitto oli alkusetistä jokseenkin jäykähköä, mutta vertyi rullaamaan aina paremmin ja hyökkäävämmin loppusettiä kohti.
Stiff Little Fingersin livesetin kohokohtia olivat Bruce Springsteenista muistuttavaan tarinankerrontaan perustuva ”At The Edge”, The Clashille omistettu, komea tribuutti ”Strummerville” ja debyyttialbumi ”Inflammable Materialin” komea avausbiisi ”Suspect Device”. Erityismaininnan ansaitsee myös chicagolaisen poliisin vuonna 2014 ampumasta Laquan McDonaldista pysäyttävästi kertova ”16 Shots”.
Vaikka yhtyeen alkusetistä kankeahko live-show jakoikin kuulijoiden kesken mielipiteitä, yhdestä asiasta ei käy kiistäminen. Kun kuuntelee Stiff Little Fingersin ilmavaa ja aurinkoista, popahtavia melodioita pursuavaa punk rockia, ei jää epäilystäkään siitä, mistä Green Dayn kaltaiset MTV-skeittipunk-bändit ja vielä muovisenpine perässämelojineen ovat kaupallisen power-popin sekaisen punk soundinsa omaksuneet. Tanakan laulaja-kitaristin, Jake Burnsin puhtaasti vetämiä ja verrattain haastaviakin lauluosuuksia kuunnellessa ei voi välttyä ajatukselta, että varsinkin Billie Joe Armstrong on suorastaan kopioinut hittiensä olennaisimmat ainekset tältä Belfastin itsepintaiselta nelikolta. Erona toki näiden yhtyeiden välillä on, että ’Stiffareiden’ musiikki nojaa luonnolliseen ja laaja-alaiseen musiikilliseen taustaan, siinä missä Amerikan seuraajansa ovat olleet jo pitkään pakotettuja hittihakuiseen tasapainotteluun, missä uusien biisien sapluuna on hyvinkin kapea, pinnallinen ja joiden eväät loppuvat lähes poikkeuksetta ennen aikojaan.
Stiff Little Fingers–livesetti:
1. Roots, Radicts, Rocker, Reggae (Bunny Wailer -cover
2. Just Fade Away
3. Nobody’s Hero
4. At The Edge
5. Strummerville
6. Silver Lining
7. State Of Emergency
8. 16 Shots
9. Listen
10. Barbed Wire Love
11. My Dark Places
12. Wasted Life
13. Tin Soldiers
14. Suspect Device
15. Gotta Gettaway
Etukäteen Broken Bonesin melodisemman alku-punkin konseptiin arveluttavimmin sopinut korvaaja ja sosiaalisessa mediassakin tiettyjen puritaanipunkkareiden puolesta jo etukäteen lytätty Edinburghin The Exploited esiintyi illan viimeisenä. Vaikka osa yleisöstä häipyikin ennen illan viimeistä numeroa, skottipunkkarit keulahahmonsa Wattie Buchanin johdolla näyttivät, että he eivät olleet tulleet Kaapelitehtaalle kuvia kumartamaan. Wattien veljen Wullien, irlantilaislähtöisen basistin, ”Irish” Rob Halkettin ja viime vuonna yhtyeeseen liittyneen kitaristi Stevie Campbellin ytimekäs paketti toimi asiallisesti. Koko nelikon suppeimmalla musiikillisella spektrillä operoivan yhtyeen suvereeni toimitus oli parhaimmillaan oikeinkin nautinnollista seurattavaa.
Melodisen punk-sikermän jälkeen 1980 perustetun skotlantilaisen hardcore-nelikon kappaleet ovat liveolosuhteissa tempoltaan nopeita mutta samalla optimaalisen raskaita. Monessa kohtaa välähtää mieleen, että tässä on yhtye, joka pääsee parhaimmillaan energiassaan lähelle jo kuolleen ja kuopatun Motörheadin huippuvireen aikaista murjontaa. Vakavista terveysvaikeuksista kärsineen ja viime vuonna toisesta sydäninfarktistaan toipuneen Wattien ammattimaisen varma, järisyttävän viileä mutta toisaalta tyystin mistään piittaamaton habitus ja pullamössökansalle jo viidettä vuosikymmentä pitkät haistattava asenne on edelleen kovaa valuuttaa. Viimeisimpänä yhtyeestä Wullie on palannut sairaslomalta toivuttuaan maaliskuisesta sydäninfarktistaan.
Mitään ääri-intellektuelleja yhtyeen miehistö ei ehkä koskaan ole ollut, mutta rehellisesti sydäntään seuraavaa sakkia sitäkin enemmän. Rupatellessani vanhan kaverini, basisti ”Irish” Robin kanssa ennen yhtyeen keikkaa, tulee helposti mieleen, että sydämellisempää ja skarpimpaa miestä saa punk- piireistä oikeasti hakea. The Exploitedin biisien otsikoista ampuvat jyrkät teemat ja asenteet eivät ehkä ole tässä poliittisesti korrektisuutta vaativassa ajassa trendikkäitä, mutta yhtyeen esitys on edelleen helvetin viihdyttävää, provokatiivista, metallin sekaista, likaista punk rockin ristitulta. Onhan muistettava, että yhtye tuotti suuren osan materiaalistaan kylmän sodan aikaan ja on levyttänyt viimeksi vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä. Nykyään heidän toimintansa perustuu muidenkin illan yhtyeiden tapaan vanhojen suosikkien esittämiseen. Se ei kuitenkaan silti tarkoita sitä, että ikämiesten sisäinen polte ja anarkia olisi kuollut. Ja mikäs siinä, jos keikat myy ja yleisölle maistuu vanha kaura. Rob otti hyvin lavaa ja yleisöä haltuun siinä missä Wullie mätti tasavarmaa d-beatiaan ja Wattie keskittyi biisien läpi keuhkoamiseen nykyisellä kunnollaan, mikä vokalistin terveystausta huomioon ottaen oli yllättävänkin hyvä.
Ainoana harmittavana tapahtumasarjana The Exploitedin keikalla oli kitaristi Campbellin kielen katkeamisesta alkanut tupeltaminen, olkahihnan irtoamisineen ja lopulta kitarapiuhan irti tallomisineen omasta soittimestaan, minkä vuoksi pari tykkibiisiä keskeytyi kuin kanan lento. Kyseessä oli osittain huonoa tuuria, jota herra tosin myös itse edesauttoi amatöörimäisellä sähläämisellään, mikä ei jäänyt epäselväksi myöskään bändikavereidensa lavalla ilmentämästä elekielestä. Wattien pirullinen virne, eturivin fanien kanssa heittämänsä hölmöt herjat ja hullun kiilto silmissä toimittamansa, raivokas huutaminen ovat vahva tavaramerkki, jota ei omaksuta apinoimalla muita vaan elämällä ja tekemällä sinnikkäästi omaa juttuaan.
The Exploited–livesetti:
1. Let’s Start A War (Maggie Said One Day)
2. Fightback
3. Dogs Of War
4. Massacre
5. UK 82
6. Chaos Is My Life
7. Dead Cities
8. Alternative
9. Rival Leaders
10. Troops Of Tomorrow (The Vibrators -cover)
11. Noise Annoys
12. Never Sell Out
13. I Believe In Anarchy
14. Hoiday In The Sun
15. Beat The Bastards
16. Cop Cars
17. Porno Slut
18. Fuck The System
19. Army Life
20. Fuck The U.S.A.
21. Sex & Violence
22. Punk’s Not Dead
23. Was It Me
The Exploitedin keikka eteni lopulta vaikeuksien kautta voittoon, aivan kuten Broken Bones -festivaalikin. 64-vuotiaan punakeesipäisen hardcore-veteraanin häivyttyä kunniallisen suorituksensa jälkeen työmiehen askelluksella taustakankaan taa, ei voi ylikorostaa sitä tyytyväisyyden ja myötätunnon sekaista tunnetilaa, kuinka hienosti Broken Bones festival saatiin lopulta vastoinkäymisistä huolimatta onnistumaan. Brexitin astuttua voimaan kuluja ja päänvaivaa järjestäjille varmasti koitui mittavastikin, mutta näissä piireissä raha ei ole tunnetusti ollut koskaan meidän valuutta. Etenkin koronasulkujen jälkeisen aikojen isompien klubi- ja hallikeikkatapahtumien onnistumiselle Broken Bones -festivalin maaliin saattaminen oli suvereeni selkävoitto. Tulevaisuuden keikkatapahtumille se ainakin tässä vaiheessa lupasi paljon. Toivottavasti ei kumminkaan liikaa.
Mikäli Broken Bones Festival nähdään Suomessa myös ensi vuonna, voisi tämänvuotisen ’varabändeillä’ vedetyn tapahtuman suosion perusteella eventtiä laajentaa onnellisempien olosuhteiden alla jopa kaksipäiväiseksikin. Aivan kuin monipäiväiseksi kasvanut Rebellion Englannin Blackpoolissa on tullut jäädäkseen. Punkin eri sub-genrejen bändien sijoittaminen eri päiville voisi tosin siinä tapauksessa olla järkevää yleisöpohjan laajentamisen kannalta. Yksipäiväisenäkin Broken Bones olisi ehdottomasti paikkansa ansainnut osana kotimaisen keikkatarjonnan kirjoa.
