Brooklynin kadun lait – klassikkoarviossa Biohazardin 30-vuotias ”Urban Discipline”

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 10.11.2022

New Yorkin Brooklynin rap-metalin kärkiairut Biohazard julkaisi toisen katuelämän makuisen albuminsa ”Urban Disciplinen” 10. marraskuuta 1992. Loppuvuodesta 1991 Biohazardin laulaja-basisti Evan Seinfeld ja laulaja-kitaristi Billy Graziadei äänittivät taustalaulut Mucky PupinThree Dead Gophers” -kappaleelle. Biisin oli määrä päätyä Roadrunner Recordsin julkaisemalle albumille ”Now”, kuten lopulta tapahtuikin. Biohazardin nuorten herrojen meininki sattui vakuuttamaan kyseisissä sessioissa Roadrunnerin väen niin perin pohjin, ja ennen pitkää alkuvuodesta 1992 yhtiö tarjosi levytyssopimusta bändille.

Biohazardin klassisena kokoonpanona tunnetun miehistön muodostivat tuolloin laulaja-basisti Evan Seinfeld, laulaja-rytmikitaristi Billy Graziadei, soolokitaristi-taustalaulaja Bobby Hambel sekä rumpali Danny Schuler. Yleisilmeeltään karkit brooklyniläisnuorukaiset ovat promokuvissa juuri sen oloisia ja näköisiä, joita et haluaisi kohdata laitapuolen kujalla. Varpaista kaulaan asti tatuoitujen, kadun lait nuoresta pitäen oppineet tietävät mistä räppäävät.

Albumin vastaavana tuottajana toimi Lyor Cohen. Sen varsinaisesta tuotantotyöstä ja äänityksestä vastasi puolestaan Wharton Tiers (mm. Sonic Youth, Helmet, White Zombie, Quicksand) yhdessä Biohazard-miehistön kanssa Fun City Studioilla New Yorkissa touko-kesäkuussa 1992. Albumin miksasi tämän jälkeen rap-ääniteknikkona tunnettu Steven Ett (mm. Public Enemy, LL Cool J, Beastie Boys, Danzig) yhdessä bändin miehistön kanssa Chung Kong House Of Metal -studioilla, New Yorkissa.

Biohazardin biiseissä vokaaliosuudet jakautuvat valtaosaltaan korkeammalta paasaavan Graziadein hoidettavaksi. Noin kolmasosan biisien räbäytyksistä hoitaa puolestaan matalammasta rekisteristä anteleva Seinfeld. Yhtyeen habitus ja musiikillinen yleisilme yhdistelee notkeasti vanhan liiton räppiä, New Yorkin puhdasveristä hardcorea ja vuosikymmen sittemmin groove tai nu-metalista tunnettuja elementtejä, mutta todella paljon rosoisemmin toteutettuna. Rumpali Danny Schulerin rooli yhtyeen ominaislaatuisen soundin muovaamisessa on todella suuri. Hänen oivaltavat rytmivaihdoksensa mukauttaa hardcoren skank-beat lennosta groovaavaan räppibiittiin ja toisin päin useiden, rytmiikkaa oivallisesti täyttävien virveli-ja tom-rummuilla napautettujen, aksentti-iskujen myötä.

Vaikka näin jälkikäteen kuunneltuna albumin soundipolitiikassa olisikin ollut runsaasti parantamisen varaa suhteessa biisien potkuvoimaan, huokuvat sen rosoinen kellarimeininki ja aitoa metropolin syrjäkatujen nuorten miesten uhoa välittävä tunnelma silti katu-uskottavinta mahdollista punk-meininkiä.

Albumin menestyksen kulmakiveksi muotoutui sen ykkössinglen, ”Punishmentin” musiikkivideon jättisuosio MTV:n Headbanger’s Ball -ohjelmassa. Videosta tuli ohjelman kautta aikain katsotuin musiikkivideo. Samaan aikaan albumin myyntiraja rikkoi hiljalleen Yhdysvalloissa platinalevyyn oikeuttavan miljoonan myydyn fyysisen kappaleen rajan.

Samoihin aikoihin Biohazard sai osakseen merkittäviä slotteja isompien yhtyeiden kuten House Of Painin, Panteran, Suicidal Tendenciesin, Cro-Magsin, Sick Of It Allin, Fishbonen ja Kyuss:n kiertueiden lämppäribändinä.

Kitararymistelystä Schulerin taidokkaan rytmityön kautta ehtaan, tykistykseen ja hienosti svengaavaan puskutraktoriräppiin ohjautuva ”Chamber Spins Three” on heti kättelyssä kansalaisten yhteiskunnalliset valtasuhteet tasaava avausraita. Dolph Lundgrenin vuoden 1989 Punisher-leffan puheintroa hyödyntävä singlebiisi ”Punishment” on eräs albumin monipuolisimpia kappaleita. Biohazardin kuuluisimmaksi kappaleeksi noussut teos groovaa, kiihdyttää ja iskee yllättäen kuin vanhan ajan vuoristoratarundi konsanaan. Albumin toinen videosingle ”Shades of Grey” on eräs albumin vihaisimmista biiseistä. Graziadei ottaa biisissä yhtyeen päälle heitetyn rasistileimasta oivaltavan niskalenkin.

Living in your world seems so clear and concise
Shutting out reality makes everything so nice
Paint a pretty picture black and white everyday
See my tattered canvas bleeding shades of grey”

Pidättelevämmän, noise rock-vivahteisemman ”Business:n” jälkeen tulee albumin riffimörssäri. Rasismin ja mediajohdattelun vastaisella sanomalla varustettu ”Black and White and Red All Over” on eräs raskaimpia mutta silti notkeimmin groovaavia räppimetallibiisejä koskaan. Suorempaa hardcore-pauhausta tarjoilee puolestaan kaikille tyhjänpuhujille omistettu ”Man with a Promise”. Kulmikkaasti svengaavalla sludge-introlla alkava ”Disease” pyörittää pääriffinsä osalta myös asiaan kuuluvalla tenholla, vaikkakaan ei biisinä yllä albumin parhaimmistoon.

Albumin ehdottomin syömähammas on sen nimikkobiisi, sosiaalista oikeudenmukaisuutta syvältä ruotiva ”Urban Discipline”. Biisin sisään yhtyeen rakentamat jännitteet ja energiaryöpsähdyksinä ilmenevät rytmivaihdokset ovat kappaleen ja itseasiassa koko Biohazardin väkevin vahvuus. Albumin tyylikkäin peliliike on ”Loss”. Kauniin koruton, ainoastaan pianolla reilusti kaikuvassa tilassa säestetty kadunmakuinen tilitys katuväkivallan uhrina liian aikaisin kuolleelle ystävälle. Intron jälkeen biisi polkaistaan kunnolla käyntiin, vaikkakaan loppuosan moukaroinnin kiinnostavuus ei loppupeleissä ylläkään intron tasolle. Carnivore-tyyppisellä kahden soinnun rytistyksellä ja todella maukkaalla grove-kertosäkeellä varustettu ”Wrong Side of the Tracks” dokumentoi territorialoukkauksista johtuvia turhia jengiväkivaltaisuuksia ja surmatöitä.

Paikallisen HC-vaikuttajan, Mick Devittin kanssa yhteistyönä tehdyn ”Mistaken Identityn” riimeissä syljetään NYPD:n huonosta käytännöstä pidättää kadulla rikoksiin syyllistymättömiä siviileitä ainoastaan ”varmuuden vuoksi”. Albumin loppuosaa keventää reippaasti vedetty, albumin muuhun materiaaliin verrattuna poikkeuksellisen melodinen Bad Religion -cover ”We’re Only Gonna Die (From Our Own Arrogance)”, joka teemallisesti istuu albumin linjaan kuin nakutettu. Jämäkästi kokonaisuuden päättää sludgahtavan surumielisen musertavalla riffikäsityöllä siunattu ”Tears of Blood”. Kappale esittelee Biohazardin omaa, melodramaattisempaa linjaa. Albumin päätösbiisi, Seinfeldin väkevällä bassointroriffillä starttaava ja totutuntyyppiseen, suoraviivaiseen louhintaan heittäytyvä ”Hold My Own” edustaa periaatteessa koko yhtyeen toimintaperiaatteiden mukaista mentaliteettia; kaduilla joilla et voi luottaa kehenkään, pärjäät ja selviydyt ainoastaan luottamalla omaan itseesi.

”Urban Discipline” oli ajassaan vallankumouksellinen albumi yhdistäen hardcore punkin, yhteiskunnallisen rapin ja alavireisen, groovepitoisen metallin. Jossakin piireissä yhtyeen ’lökäpöksyilylle’ myös naureskeltiin, mutta heppoisin perustein. Kymmenen vuotta kyseistä albumia myöhemmin kaupallisten markkinoiden lanseeraamissa nu-metalin yhtyeiden piireistä ei nimittäin löytynyt yhtään Biohazardin uskottavuudella varustettua bändiä. Silti jokainen bändi noista oli apinoinut omiin biiseihinsä Biohazardin aikanaan tavaramerkikseen lanseeraamiaan elementtejä soittotyylistä ulkoiseen asuun asti. Ainoastaan musiikin taistelunhalu ja essenssi puuttui. Nyt 30 vuoden kuluttua yhtye tekee paluun juhlistamaan pyöreitä vuosia täyttäneitä ensimmäisiä albumeitaan.

Vuonna 2005 ”Urban Discipline” rankattiin sijalle 277 Rock Hard -metallimusiikkilehden toimituksen toimittamassa kirjassa ”The 500 Greatest Rock & Metal Albums of All Time”. Kyseisen, Biohazardin stydeimmän albumin vuosijuhlalla on myös pakko olla jotain tekemistä sen kanssa, että yhtye on tiedottanut palaavansa keikkalavoille vuoden 2023 puolella alkuperäisessä kokoonpanossaan.