Brooklynin kovanaamojen kosto – arviossa Biohazardin ”Divided We Fall”

Biohazardin kymmenes studioalbumi ”Divided We Fall” on newyorkilaisen hardcore-bändin odotettu paluu perusasioiden äärelle. Pari kuluvan vuoden aikana julkaistua videosingleä on alleviivannut sitä seikkaa, että kyseessä ei ole mikään boomereiden asennemetallinen nostalgiatrippi. Pikemminkin elävän elämän näyte siitä, että lähemmäs neljänkymmenen ikävuoden merkkipaalua käyvän, edelleen marginaalissa operoivan ryhmän vaikutus alan piireissä voi edelleen olla ajankohtaisen kouriintuntuva.

Yhtyeen kulta-aikojen kokoonpano kokoontuu nyt bändiproduktioperiodina kolmatta kertaa tositoimiin. Ensimmäinen pätkä näistä kesti vuodesta 1988 vuoteen 1994 asti ja toinen 2008-2011. Biohazardin rikkonaisesta menneisyydestä huolimatta sen menestyneimpien albumien ”Urban Discipline” (1992) ja ”State of The World Address” (1994) koostaneen ja äänittäneen kokoonpanon mukanaolo lisää selvästi ”Divided We Fallin” autenttisuutta ja odotusarvoa. Laulaja-kitaristi Billy Graziadei, laulaja-basisti Evan Seinfeld, kitaristi Bobby Hambel ja rumpali Danny Schuler tuntuvat nauttivan jälleen yhdessä melskaamisesta. Brooklynilaisnelikko on uutukaisen kappalemateriaalin perusteella vahvasti omalla osaamisalueellaan, ja musiikillinen teränsä on tallella. Herrojen välinen kemia on myös selvästi tallella kaikkien vastoinkäymistenkin jälkeen.

Graziadein moukaririffit murskaavat autenttisen raskaina siinä missä Hambelin blues-vivahteisen, wah-efektoidun liidikitarointi kuorruttaa voimakkaasti potkivaa äänivallia katkeran surumielisesti. Seinfeldin jyräävän basson ja Schulerin tanakasti groovaavan komppauksen yhteistyö luo tuolle kaikelle laadukkaan pohjan. Murskaavasti eteenpäin vyöryvän musiikin hienovaraiset nyanssit kumartavat bändin historian suuntaan kunnioittaen mutta ei halvasti kopioiden.

Joseph DeMaion (mm. Alice in Chains, Lauryn Hill, Monster Magnet, Overkill) äänittämä ja Matt Hyden (Slayer, Hatebreed, Deftones) komennon alaisuudessa tuotettu albumi on kaikessa nykyaikaisuudessaan onnistunut. Se yhdistää mainiosti Biohazardille ominaisen kuulijan ihon alle uivan energisyyden ja yhtyeen uudelleen löytämän nälän ja intensiteetin.

Biohazardin viehätysvoima on aina perustunut huvittavuuden rajamaille asti menevään, kuvia kumartelemattomaan katujengihapatukseen. Siinä veljellinen uho on käypää valuuttaa ja liian viisastelun seurauksena tulee ainoastaan dunkkuun niin että helisee. Tästä johtuen ei ole myöskään ihme, miksi lähemmäs kuuttakymmentä käyvien ukkojen tarinoissa juoni alkaa liian monesti kiertää tuttua kehää paskojen lähtökohtien, radikaalien ratkaisujen ja voittajana selviytymisen syklillä. Useiden vuosikymmenten jälkeen on Biohazardille kuitenkin nostettava hattua siitä, että se ei yritä larpata yhtään ylimääräistä eikä suostu myöskään latistumaan karikatyyriksi itsestään.

Luonteva rap battle -tyyppinen vuorottainen sapen sylkeminen Graziadein ja Seinfeldin kesken tuo esille edelleen olennaisimman osan yhtyeen alkuperäisestä vaikuttavuudesta ja viehätysvoimasta. Eikä 35 vuoden mukanaan tuoma karheus kuulosta tässä kontekstissa pahalta lain. Albumin huippuhetket löytyvät niistä vimmaisista raidoista, jolloin yhtye onnistuu yhdistämään katu-uskottavuuden, protestin voiman, tarttuvat koukut ja mielenkiintoiset biisirakenteet.

Albumin lyyriset teemat ovat sekä poliittisia että henkilökohtaisia. Bakkanaalit räyhäkkäästi avaava “F**k the System” toimii hyvin kaikessa kliseisyydessäänkin suorasukaisen kriittisenä sotahuutona. Avauspuoliskon toimivimmat biisit, ainesosansa ”Urban Disciplinen” aikakaudelta ammentava ”Forsaken” ja rennolla skeittipunkkitempolla hölköttelevä ”Eyes on Six” sekä Seinfeldin uhkaavan monipuolisesti tulkitsema ”Death of Me”, käsittelevät niin yhteiskunnan jakolinjoja kuin yksilön sisäistä selviytymiskamppailua niiden ikeessä. Yhtyeelle tyypillinen dualistinen lähestymistapa on sille luonteva tekstitystapa. Vaikka paikoin biisien lyyrinen ponnekkuus jääkin turhan muodollisen suorittamisen tasolle, ei se häiritse kuuntelunautintoa liiaksi. Positiivisena uudistuksena ”Word to the Wise” tarjoilee pieninä annoksina Melvins-henkistä katkorytmiriffittelyä, jonka kontrasti toimii hyvin suoraviivaisen skank beat -pohjaisen jyystämisen aisaparina.

Kolmen minuutin sääntö pitää albumin rytmiä yllä. Välillä tosin tuntuu, että biiseissä ei aivan päästä kiinni potentiaaliinsa. Muutama raita olisi kaivannut enemmän dynamiikan vaihtelua ja freesimpää otetta sävellystyöhön. Esimerkiksi Hatebreedin tuplabasarivetoiselta rytmiosastolta osittain lainattu ”The Fight to Be Free” ja ”War Inside Me” voisivat olla pykälää parempia biisejä erityyppisillä sovituksilla, ja etenkin ilman turhan laajalti useissa kappaleissa laiskahkosti tyhjäkäyntiä kyntäviä humppapunkkiosuuksia. Sludgahtavan jyräävänä groove-palana etenevä ”S.I.T.F.O.A.” ja klassisen Biohazardin dynaamisimpia puolia uusiokierrättävä ”Tear Down the Walls” parantavat selkeästi B-puolen biisien imuvoimaa ja kantavuutta. Vaikka albumin kompleksisimmilla rytmiratkaisuilla siunattu ”I Will Overcome” jääkin sävellyksenä hieman palapelimäiseksi, paikkaa albumin thrashaava päätösnumero, ”Warriors” melankolisella pohjavireellään loppupuoliskon kokonaiskuvaa.

”Divided We Fall” on onnistunut paluualbumi, jossa Biohazard onnistuu yhdistämään ysärin alkumetrien tyylin ja iän mukanaan tuoman kokemuksen. Se tuo kokeneiden kollien osaamisen kaikella kredibiliteetillä nykyhetken yhteiskunnalliseen polttopisteeseen. Albumilta on myös vaivatta havaittavissa muistukkeita siitä, miksi Biohazard oli tärkeä ja innovatiivinen osa 90-luvun hip hop -sekoitteisen groove- ja hardcore-metalin sekä -punkin kenttää. Musassa on edelleen avarakatseisuutta, rehellisyyttä, paloa ja raivoa vaikka muille jakaa.

Albumi ei ole täydellinen, mutta ei sen näillä asetuksilla tarvitsekaan olla. Tärkeämpää on, että se on temaattisesti relevantti ja nykyhetkessä kiinni pysyvä julkaisu – ajassa, jolloin jakautuneisuus on monessa mielessä yhteiskunnallisten epäkohtien keskiössä maailmankolkasta riippumatta. Tästä ominaisuudesta johtuen levylle heruu puolikas lisäpiste. Vaikka ”Divided We Fall” ei jäisikään historian kirjoihin Biohazardin klassisimmaksi kiekoksi, jää se newyorkilaisyhtyeen parhaimmaksi albumiksi viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen.