Brutaali linja jatkuu uusien ideoiden kera – arviossa Science of Disorderin ”Apoptose”

Sveitsiläinen Science of Disorder julkaisi tänä syksynä tuoreimman pitkäsoittonsa. Vuonna 2011 perustettu metalliyhtye on julkaissut tähän päivään mennessä kolme albumia, joista uusimmalla kuullaan tuttuun tapaan patoutunutta raivoa mutta myös hienoisesti uudistunutta soundia.

Tutustuin Science of Disorderiin vuonna 2018, jolloin sveitsiläisyhtye julkaisi groteskin näköisen ja brutaalin kuuloisen ”Private Hell” -albuminsa. Yhtyeen väkevät sävellykset ja erityisesti vokalisti Jérôme Thomaksen tummanpuhuva ääni tekivät vaikutuksen, ja näiden turvin jäinkin mielenkiinnolla odottamaan jatkoa. Nyt neljä vuotta myöhemmin voi todeta, että odotus on kannattanut, sillä Science of Disorder on kypsyttänyt ulosantiaan.

Sveitsiläisyhtyeen kolmas pitkäsoitto alkaa perusvarmasti eli kaikin puolin vaivattomasti ja ilman suurempia yllätyksiä. ”Kotlas Connection” polkaisee albumin käyntiin hieman verkkaisesti, mutta ”Rabid Dog” nostaa kierroksia ylöspäin väkivaltaisella otteella. Poukkoileva ”Hear Us” tuo paikoin mieleen System of a Downin nopeiden tunnelmanvaihdosten ja poliittisen vivahteensa vuoksi, vaikkei SOADin suuntaan varsinaisesti muuta yhtäläisyyttä löydykään. Sen sijaan ”Des Rêves Noirs” erottuu merkittävästi laahaavan ja ilmavan äänimaisemansa puolesta sekä tietenkin ranskankielisten lyriikoidensa takia.

Sveitsiläisyhtyeen kaksi edellistä albumia ovat selvästi olleet suoraviivaisempia ulosantinsa suhteen kuin ”Apoptose”. Science of Disorderin debyyttialbumi edustaa thrashiä, ja ”Private Hell” -pitkäsoitolla yhtye kokeili pari pykälää tarttuvampaa, industrialvivahteista ulosantia. ”Apoptose” profiloituu jonkin verran hillitymmäksi muttei missään tapauksessa kevyemmäksi saati tylsemmäksi. Päinvastoin, tuoreimmalla pitkäsoitolla kuulija yllätetään erilaisilla kappaleilla ja sävellysten välillä on enemmän variaatiota.

Otetaanpa edellä mainittujen kappaleiden lisäksi esimerkkeinä vielä esiin ”The Hiding” ja ”Grind Me”, joista ensimmäinen tuo teemallisesti mieleen Metallican ”Seek & Destroyn”, vaikka Science of Disorderin kappale onkin huomattavasti raskaampi. ”Grind Me” -kappaleella kuullaan albumin ainoaa vierailevaa solistia, Benighted-yhtyeen vokalisti Julien Truchania, joka täydentää hienosti Thomaksen lauluosuuksia. Lopputuloksena onkin brutaali puristus, joka tuo teknisyytensä ja raivonsa puolesta mieleen Scar Symmetryn.

Toisinaan väkevästi alkavilla pitkäsoitoilla on vaarana menettää paras intensiivisyytensä loppumetreillä, mikäli sisältö alkaa turruttaa kuulijaa raskaudellaan tai albumin loppuun on päätynyt yllätyksettömiä kappaleita. ”Apoptose” alkaa vahvasti ja sisältää piristävät kohokohtansa ennen albumin puoliväliä, mutta vastapainona loppupuoli kärsiikin hieman itseään toistavasta ilmapiiristä. Instrumentaalinen ”Confimation Bias” on ollut hyvä kevennysidea Science of Disorderilta, mutta toiseksi viimeisenä kappaleena se ei pääse täysin oikeuksiinsa.

Vaikka ”Apoptose” hieman hapuilee intensiivisyyden ylläpidon kanssa loppua kohden, ei Science of Disorderia voi kuitenkaan laiskuudesta saati löysäilystä syyttää. ”Apoptose” kulkee väkevästi alusta loppuun saakka ja on luontevaa jatkumoa yhtyeen diskografialle. Albumista löytyy aggressiota, väkeviä sävellyksiä ja potkivuutta kuten Science of Disorderin aiemmistakin pitkäsoitoista, kuitenkin uusien ideoiden kera.

Kappalelista:

Bändin Facebook-sivuille pääset tästä: https://www.facebook.com/disorderofscience

Kirjoittanut: Aleksi Parkkonen