”Brutaaliuden renessanssi” – klassikkoarvostelussa Killing Joken 30-vuotias ”Extremities, Dirt and Various Repressed Emotions”
Lontoon Notting Hillin post-punkin ja teollisen vaihtoehtorockin konkari Killing Joken kahdeksas studioalbumi ”Extremities, Dirt and Various Repressed Emotions” ilmestyi juuri suuren kitaravetoisen rockin musiikillisen murroksen paikkeilla. Albumin julkaisusta vastasi Noise Records. Uusia, raaempia tuulia Killing Joken ilmaisuun puhaltanut albumi äänitettiin Townhouse Studioilla ja miksattiin elokuussa vuonna 1990 Narcus Studioilla Lontoossa.
Killing Joken rungon muodostivat vuonna 1980 sen perustajajäsenet laulaja-kosketinsoittaja Jeremy ”Jaz” Coleman ja kitaristi Kevin ”Geordie” Walker. Heidän rinnallaan kokoonpanossa vaikuttivat valtaosan albumin bassoraidoista äänittänyt Paul Raven (myöhemmin Ministry ja Prong). Albumin loppupuoliskon bassoraidat tallensi studiossa puolestaan Dave ”Taif” Ball. Yhtyeen uutena rytmikoneena ja laatuaan ainoalla Killing Joke -albumilla kuullaan Public Image Ltd.:n ja Ministryn kokoonpanoista aiemmin tuttua ja erittäin täsmällisellä soittotatsilla siunattua rumpali Martin Atkinsia, joka lauloi albumin kappaleisiin myös taustalauluja. Syntetisaattoreista ja ohjelmoinnista vastasi tuolloin nuori elektromusiikkivelho John Bechdel (myöhemmin Ministry, Prong ja Ascension of The Watchers).
Killing Joken soundi alkoi muuttua ajanmukaisten virtausten mukaan esigrungen suuntaan. ”Extremities, Dirt and Various Repressed Emotions” palautti Killing Joken ilmaisuun parin albumin mittaisen valtavirran popin suuntaan kallellaan olleen ajanjakson jälkeen punkin särmikkyyden ja radikaalin ilmaisunvapauden uudessa, ajanmukaisesti ronskimmassa muodossa. Albumin soinnissa oli aistittavissa jopa vahvasti noise rockiin viittaavaa taontaa punk-elementtien yhteensulaumana.
Killing Joke oli saanut myös aimo annoksen vaikutetta tuolloin undergroundista parhaillaan päätään nostamassa olleilta industrial-pitoisilta rock- ja metalliyhtyeiltä. ”Extremities, Dirt and Various Repressed Emotions” ei ollut vältämättä helppo pureskeltava 1980-luvulla soljuvista syntetisaattorimatoista ja pop-elementeistä tunnetuksi tulleen Killing Joken musiikista pintapuolisesti viehättyneille faneille. On kuitenkin olemassa ryhmä yhtyeen hardcore-faneja, joiden mielestä albumi on heittämällä Killing Joken parhaita teoksia.
Mainos päättyy
Sanoitusrintamalla Coleman oli kylmän sodan päättymisen sarastaessa selkeästi paria levyä aiempaa kantaa ottavammalla päällä. Menestyksellisten 1980-luvun vuosien jälkeen moni kulttiyhtye olisi voinut antaa itselleen luvan tuudittautua taloudellisen menestyksen mukanaan tuomaan hyvänolontunteeseen. Killing Joke oli keulahahmoineen kuitenkin toista maata: Jaz Coleman saarnaa ja huutaa, messuaa ja laulaa teatraalisin ottein rikkaimman kymmenesosan sosioekonomisesta ylivallasta ja vallankäytöstä ja siitä, että samaan aikaan työläisväestö saa juuri ja juuri hankittua viikottaisen viininsä ja leipänsä – silloin kun ylipäätään saa. Albumin teksteissä korostuvat ihmiskunnan sairaalloinen länsimainen kulutushysteria, korporaatioylivallan mukanaan tuomat vääristymät ihmisten ajattelussa sekä ennen kaikkea välinpitämättömyys elinympäristöstä ja kanssaeläjistä oman ahneuden keskellä.
Albumin muotoutumiseen ja luonteeseen vaikutti vahvasti myös Colemanin aiemmin samana vuonna yhdessä avantgardistista syntetisaattoripoppia soittaneen Art Of Noise -yhtyeen Anne Dudleyn kanssa tekemä runsaasti itämaisia vaikutteita sisältänyt duettoalbumi ”Songs From the Victorious City”.
Albumin ainoana singlenä julkaistun suoraviivaisen punkrallin ”Money Is Not Our Godin” kajahtaessa ilmoille ei kenellekään jää epäselväksi, minkä sosiopoliittisen laidan puolesta yhtye puhuu ja liputtaa ylväästi. Brittiläisen lihakaupan radiomainoksella irvokkaasti käynnistyvä ”Age Of Reason” paukuttaa uhmakkaasti nousevalla voimariffillään tuoreen ja särökitaravetoisen vaihtoehtorockin aseilla. Bechdelin koneohjelmoinnilla ja Colemanin musikaalityyppisellä laululla käynnistyvä ”The Beautiful Dead” avaa ovet groovaavasti pumppaavaan vaihtoehtoiseen soundiin, josta Killing Joke tuli tutuksi 1990-luvulla, ja jota ilman Marilyn Mansonin kaltaisten myöhemmän sukupolven artistien habitusta tai musiikkia ei olisi sellaisenaan olemassa. Biisiä on väkevöittämässä väliosassa myös Lardilta napattua suoraan paahtavaa hardcore punk -piruilua.
Mainos päättyy
Albumin niin sanottu nimikkokappale ”Extremities” paukuttaa puolestaan industrial metalisena post-punk-kappaleena raastavan vinkuvalla syntetisoidulla kitarasoundilla maustetulla laskevalla kitarariffillä vaihtuen toiseen ääripäähän, flanger-efektoidun kitaranäppäilyn hempeään tunnelmointiin ennen kääntymistään jylhään itämaiseen C-osaan. Näin jälkikäteen on helppo kuvitella esimerkiksi CMX:n ottaneen kyseisestä kappaleesta merkittävästikin vaikutetta progahtavamman aikakauden soundilleen.
Killing Joke ei ole tunnetusti tyytynyt taiteessaan ja musiikissaan tavanomaisiin ratkaisuihin. Yhtye hyödynsi albumin ”Intravenous”-kappaleen riffirakenteita 16 vuotta myöhemmin ilmestyneen 12. albuminsa ”Hosannas From the Basements Of Hell” ”Majestic”-kappaleella. Myöhemmän viitekappaleen nimen mukaisesti majesteetillisia mittasuhteita itämaisilla sointukuluilla saavuttava kappale on yksi ”Extremities, Dirt and Various Repressed Emotionsin” komeimmista kappaleista. Eräs albumin hienoimpia hetkiä on myös ”Inside The Termite Mound”, jonka perusteella yhtye on selvästi saanut pureman kurinalaisen funk metalin tuoreilta kyvyiltä kuten Faith No Morelta vääntämällä kappaleen grooven kuitenkin itselleen tunnusomaiseksi psykedeelisen transsin omaiseksi pulssiksi. Kyseiseltä pohjalta yhtye jalosti hyvin pitkälti neljä vuotta tuota myöhemmin julkaistun ja erään uransa komeimman albumin ”Pandemoniumin”, jonka tuotti yhtyeen alkuperäinen basisti Martin ”Youth” Glover.
Bechdelin cembaloa muistuttavalla kosketinsoundilla keskimääräistä kauhuelokuvamusiikkia lattiaa pyyhkivän urkukummitteluintron johdattama ”Solitude” on albumin goottipitoisinta tavaraa. Maalailevan tummasävyinen ”North Of The Border” on taas silkkaa Prongin tapaisesti doomahtavan matelevasti groovaavaa vaihtoehtometallia. Alkuaikojen Killing Jokelle tyypillisen kulmikasta ja Walkerin tiukasti avosoinnuin kitaroimaa ja komppaamaa post-punk-remellystä sisältävä ja Colemanin dramaattisella tenorilaululla höystämä ”Slipstream” tuo monenkirjavalle albumille tunnelmia yhtyeen ensialbumien viehkon kolkoista ja hypnoottisista tunnelmista. Kappaleen väliosan komea melodinen vuoropuhelu Colemanin ja lapsikuoron pakahduttavien melodioiden välillä täydentää tunnelmaa entisestään.
Wagnermaisilla raskaan tummilla sävelillä maalailevalle kosketinmatolle rakentuva intialaisen kuoleman jumalan nimeä kantava ”Kaliyuga” toimii instrumentaalina välisoittona ennen varsinaisen albumin päätöstä, teollisen metallista rockabillykappaletta ja Ministryn huurupäisimmistä vedoista muistuttavaa ”Strugglea”. Kappale taipuu puolimatkassa Atkinsin jylhän shamanistisen tom-rummutuksen tahdittamaan väliosaan vieden kappaleen tunnelman taas kertaalleen toiseen äärilaitaan. Vuoden 2010 ”In Excelsis” -EP:llä Killing Joke julkaisi aivan uuden, vokaaliosuuksilla varustetun kappaleen ”Kali Yuga”, joka on selkeä viitteellinen sisarkappale kaksikymmentä vuotta aikaisemmin julkaistulle instrumentaalille kaimalleen.
Mainos päättyy
Albumin kannessa nähdään näyttelijä Conrad Veidtin maaniset silmäparit ”The Cabinet of Dr. Caligari” -elokuvan still-kuvasta poimittuna. Albumin kansitaiteesta vastaa Paul Raven Birgit Nielsenin ja Henni Hellin taiteellisella avustuksella Malcom Haywoodin ottamien valokuvien pohjalta. Albumin takakanteen yhtyeen jäsenistön muovikelmuun kiedottujen kasvojen viereen painetut kaksi Rooman imperiumin aikaisesta, Juvenal-nimisestä runosta poimittua latinankielistä lausetta ”hoc volo, sic iubeo, sit pro ratione voluntas” ja ”semper imitatum nunquam idem” tarkoittavat osapuilleen seuraavaa: ”Kun toivon jotain, hallitsen myös sitä. Perustelkoon vakaa tahtoni minun aikeeni.” ja ”Monesti imitoitua mutta ei kertaakaan jäljitetty”. – Ja nimenomaan sitä Killing Joke on ollut koko kunnioitettavan yli 40-vuotiaan uransa ajan.
Mainos päättyy