Bullet For My Valentine päätti festarikesän avauksen ryminällä – South Park osa 2/2: lauantai

Bullet For My Valentine South Park 2015Eteläpuistossa vielä muutama vuosi sitten operoinut Sauna Open Air sai konkkaan menonsa jälkeen South Parkista korvaajan kaksi vuotta sitten. Sittemmin perusheavy/glam-linjastaan hieman laajentaneet festarit ovat nyt päässeet kolmanteen vuoteensa. Perjantain pääesiintyjä Slayeriin mukavasti kontrastia tuonut Walesistä kotoisin oleva metalcore-poppoo Bullet For My Valentine sai kunnian toimia festareiden tämän vuoden päättäjänä. Lauantaina paikan päällä esiintyivät myös muun muassa SoilworkPowerwolfDiablo ja Mokoma.

Saavuin paikalle kesken päivän ensimmäisen esiintyjän Egokillsin setin. Bändi on käsittääkseni kutsunut itseään jonkinlaiseksi hippirokiksi, mikä todellakin näkyi bändin puvustuksessa. Etenkin bändin laulajan haaremihousut ja huivi antoivat kauempaa katsottuna ajatuksen, että bändi soittaisi jotain astetta letkeämpää ja aurinkoisempaa. Bändin musiikin pääpaino oli kuitenkin kovemman asteen runttauksessa, eikä veto ollenkaan huono ollut. Etenkin laulajan välillä pienet Patton-vibat antanut ulosanti oli mukavaa seurattavaa. Valitettavasti yleisöä oli kertynyt edellispäivän alkua vähemmän, lieneekö sitten johtunut varsin aikaisesta aloitusajasta.

Thunderstone South Park 2016Seuraavaksi vuorossa oli Kukkona tunkiolla -bändikisan kautta paikan festareilta saanut I/O-progepoppoo. Oih ja voih, kun oli muuten komeaa kuunneltavaa. Yleisön vähäisyys saattoi vielä hieman painaa päälle, mutta bändi heitti pöydälle niin komean lautasellisen progerokkia, ettei lautasen äärestä tahtonut oikein lähteäkään. Etenkin bändin instrumentaalipuolta on aivan järkyttävän hienoa seurata, sillä kaiken maan virtuositeettiä oli esillä. Pieni kiusallisuus tuntui tosin olevan läsnä, kun bändin laulaja-kitaristi laski kitaransa muutamaan otteeseen pois, mutta eipä sen kummempaa. Ja on se ”Inside Out” helvetin kova biisi kaikissa Protest the Hero -viboissaan!

Seuraavaksi päälavalla keikkunut Thunderstone ei taas sen kummempia tunteita herättänyt. Bändin musiikki vaikutti olevan samasta puusta veistettyä power-menoa kuin monen muunkin bändin tuotanto. Yleisölle se upposi, ja onnistuihan bändi sentään tuomaan paikalle kiitettävän määrän väkeä. Itselle tästä ei tosin jäänyt oikein muuta käteen kuin maasta löytynyt viisisenttinen.

Blind Channel South Park 2016Eikö se jatkuva kiljuminen vähitellen ala tuottaa polttavaa tuskaa? Tätä tuumailin Blind Channelin settiä seuratessani, sillä eturivistä vaikutti löytyvän muutama fanityttöilyn puolelle kallistuva fani. Tätä tuli myös todistettua vuoden alkupäässä Klubilla, kun joka väliin tuntui kuulevan musiikin desibelitasojen kanssa kilpailevaa korkean taajuuden yliäänihuutelua. Mutta aivan, itse keikka: jees! Bändin ”väkivaltainen pop” on oikein mukavaa seurattavaa tarttuvine melodioineen, ja bändin lavaolemus oli selvästi harkittua kaiken maailman pomputteluineen. Perjantaina esiintyneen Ember Fallsin keulahahmo Thomas Grove (hei, nimikaima!) saapui myös lurittelemaan bändin tuoreen ”Darker Than Black” -kappaleen aikana. Ed Sheeranilta lainattuun ”Don’t”-vetoon päättynyt setti oli ehdottomasti katsastamisen arvoinen!

Mokoma South Park 2016Jos et ole ollut kesäfestareilla, joilla Mokoma (tai lafkatoveri Stam1na) sattuu esiintymään, valehtelet itsellesi. Etenkin viime vuonna julkaistun ”Elävien kirjoihin” -menestyslevyn myötä huomattavasti festarikeikkaa heittänyt bändi on festarikansalle varsin tuttu näky. Eihän siinä toki mitään, kovan keikan vetivät. ”Kuollut, kuolleempi, kuollein” -suosikilla käyntiin lähtenyt setti kulki suhteellisen tasaisesti läpi bändin Sakara-päivien – lukuunottamatta ”Luihin ja ytimiin” -levyä. Eniten kappaleita kuultiin tuoreimmalta levyltä. Etenkin bändin festaribiisi ”Hei hei heinäkuu” toimi yleisölle varsin mainiosti.

Seuraavana telttalavalla vuorossa ollut nousukas Shiraz Lane ei ole tuotannollaan sen kummemmin napannut. Siinä missä suhteellisen samoilla linjoilla pyörivä Santa Cruz jaksaa kiinnostaa pienellä kokeilevaisuudella ja vaihtelullaan, on tämä bändi ehkä hieman liiankin peruskauraa allekirjoittaneelle. Päätin siis käyttää tilaisuuden hyväkseni ja käydä noutamassa syötävää. Tällä kertaa hampurilaiskojulta selvittiin ilman sen kummoisempia säätöjä, joten ehdin paikalle katsastaakseni bändin viimeiset kappaleet. Bändin laulaja Hannes Kett antaa ehdottomasti pienimoiset Axl Rose -vibat ulosannillaan, eikä bändin meno todellakaan mitään järin huononpuoleista ollut. Yhden kappaleen aikana puettu pakkopaita aiheutti tosin pientä ihmettelyä. Turhaa teatraalisuutta vai itseltäni ohi menneeseen konseptiin sisältyvä rekvisiitta, aivan sama. Kaipa bändin esikoisjulkaisun voisi katsastaa.

Powerwolf South Park 2016Siinä missä Thunderstone tuntui olevan liian peruskaurapoweria, oli saksalainen Powerwolf huomattavasti hauskempaa seurattavaa. Eikä vain musiikin takia vaan bändin lavaesiintymisen! Bändi taisi olla ensimmäinen viikonloppuna soittanut bändi, jonka panostus bändin ulkoiseen puoleen ei rajoittunut silkkaan meikkiin ja vaatteisiin, sillä lavan verhoilu toi mieleen vanhan koulukunnan Hammer-kauhuleffat, jonka linjojan bändin musiikkikin myötäilee. Itse musiikki ei mitään järin ihmeellistä ole ja jäikin muutaman kappaleen jälkeen junnaamaan yksitoikkoisesti paikallaan, mutta bändin esiintyminen toi musiikkiin huomattavasti enemmän teatraalisuutta ja täten tarttumapintaa. Etenkin bändin oopperakoulutetun laulaja Attila Dornin performanssi oli hyvin vakuuttavaa seurattavaa, vaikka tuntuikin ajoittain hieman takkuilevan.

Yritin, oikeasti yritin, mutten kyennyt seuraamaan Reckless Loven keikkaa kolmea kappaletta enempää. Bändin muovisuus on verrattavissa sulaneeseen lavalliseen Barbie-nukkeja, enkä jaksanut tätä sen enempää. Huvitusta aiheutti tosin bändin keulakukko Olli Hermanin kommentti yleisölle kysyttäessä, meneekö heillä hyvin: ”Ei muuten voi mennä, ootte Reckless Loven keikalla.” Ilmeisesti kuitenkin varsin odotettu bändi toi telttalavaan varsin paljon yleisöä, joten hyvät heille siitä. Itse sain enemmän sisältöä ja lämpöä kolmen euron kupillisesta kahvia.

Soilwork South Park 2016Soilwork on aivan helvetin kova. Progeilevaa melodödöä vääntävä ruotsalaispoppoo ei ehkä ole koskaan löytänyt yhtä suurta yleisöä kuin maanmiehensä In Flames, mutta henkilökohtaisesti bändin mättö on iskenyt siitä asti, kun bändin tuotantoa ensimmäistä kertaa lankesin kuuntelemaan. Viime vuonna julkaistu ”The Ride Majestic” jatkoi aiemman ”The Living Infinite” -levyn mahtavaa menoa, enkä halunnut tätä mahdollisuutta heittää hukkaan. Hakeuduin siis suhteellisen lähelle eturiviä, jossa illan pääesiintyjää odottaneet soturit odottelivat jo bändin vuoroa. Viimeistään toisena soitetun ”Nerve”-kappaleen aikana pystyin toteamaan bändin keikan olevan kaikista viikonlopun tähänastisista vedoista helposti se paras. Bändin esiintyminen itsessäänkin oli mukavaa seurattavaa laulaja Björn ”Speed” Stridin lauluäänen ollessa kovassa terässä ja bändin pitkäaikaisen basistin viime vuonna korvanneen Markuw Wibomin poukkoillessa ympäri lavaa yhtä innokkaasti kuin Ola Flinck aikoinaan. Valitettavasti rumpali ja henkilökohtainen idolini Dirk Verbeuren ei ollut tällä kertaa mukana, koska hän toimii korvaavana rumpalina Megadethissä, mutta muuten en valitettavaa keksi. Perkele.

Diablo South Park 2016Viime vuonna ryminällä paluun tehnyt Diablo esiintyi seuraavaksi telttalavalla, ja viimeistään tässä vaiheessa oli selvää, kuinka vähän yleisöä lauantaipäivän kattaus oli paikan päälle houkutellut, sillä teltan yleisömäärä ei ollut lähelläkään sitä, mitä Stam1na oli edellispäivänä samaan aikaan paikalle houkutellut. Tämä ei bändin menoa tosin haitannut, sillä bändin poukkoileva ja progeileva hevistely upposi vähäiselle yleisölle mainiosti. Visuaalinen puolikin oli kondiksessa, sillä jatkotoistolla pyörineet sumukoneet ja mahtavasti toteutettu valaistus toimivat yhteistyössä läpi keikan. Bändin kitarakaapit (ja ilmeisesti olutvaratkin) oli naamioitu bändin visuaalisen puolen eteenpäin ajamiseksi, ja nähtiinhän keikan aikana lavalla astronautin pukuun sonnistautunut heppukin. Tunnelmalliseen ”Prince of the Machine” -kappaleeseen päättynyt keikka toimi mahtavana lopettajana telttalavan tarjonnalle.

Seuraavaksi vuorossa ollut Bullet For My Valentine ei ole sitten yläastepäivieni aiheuttanut kummoisempia kiinnostuksenvärähtelyitä. Viime vuonna julkaistu ”Venom” oli kuitenkin kenties bändin kovin levy sitten ensimmäisen, joten odotin innolla bändiä. Kun se vihdoin nousi lavalle ja aloitti ”No Way Out” -kappaleen, en voinut olla toteamatta ääneen, että ei helvetti, nyt mennään. Ja mahtavaa nostalgiavyöryähän se oli bändin soittaessa kappaleita tasaisesti läpi tuotantonsa lukuunottamatta itse bändiltäkin negatiivista palautetta saanutta ”Temper Temper” -levyltä. Noin kolmasosa illan setistä koostui uusimman levyn materiaalista, joista etenkin allekirjoittaneen mielestä hieman erästä Rihannan biisiä muistuttava ”You Want A Battle (Here’s A War)” sai yleisöltä mahtavan vastaanoton.

Bullet For My Valentine South Park 2016 2Edellispäivän pääesiintyjään verrattuna oli mukava nähdä bändin ottavan yleisöön kontaktia ja olevan kokonaisuudessaan huomattavasti aktiivisemman oloinen lavalla. Etenkin viime vuonna bändin pitkäaikaisen bassottelijan korvannut Jamie Mathias hoiti pestinsä erittäin kiitettävästi laulaen stemmoja ja muutamia soolo-osuuksiakin. Rumpali Jason Bowld on myös kehittänyt ulosantiaan huomattavasti verrattuna muutaman vuoden takaisiin livetaltiointeihin (tässä täytyy tietää ”Scream Aim Fire” -kappaleen komppaus), mutta oliko rumpusoolo kovin tarpeellinen? Hieman pitkähköksi venynyt paukuttelusoolo ei sen kummoisempia kikkailuja yleisölle tarjonnut vaan tuntui lähinnä huilaustauolta bändin muille jäsenille.

Bändin visuaalinen puolikin oli Slayeriä huomattavasti täyteläisempi. Pappapoppoon turvautuessa lähinnä vain sumukoneeseen oli walesiläisillä poppipoikasilla vaikka mitä hienoja valaistusjärjestelmiä. Ja pyrot! Kuka itseään kunnioittava pääesiintyjä ei pönkitä egoaan liekkipyrähdyksillä? Loppusilauksena bändin toiseksi viimeisenä soittaman ”Tears Don’t Fall” -klassikon aikana yleisö sai todistaa jättimäistä lavarakennelmista putoavaa kipinäseinää. Perkele kun oli kova.

Kolmas South Park saatiin täten päätökseen. Aiempien vuosien perusheavy/glam-linja ei ehkä ollut täysin poissa, mutta ehdottomasti pienemmässä roolissa. Pientä vaihtelevuutta kenties odotti lähes kaikkien esiintyjien ollessa tuttuja keikkakävijöille, joten toivottavasti ensi vuosi tuo astetta vaihtelevamman kattauksen paikan päälle. Suurimman ärsytyksen aiheen palkinnon vei kuitenkin telttalavan alue, sillä häkellyttävän pienikokoisuuden lisäksi huomasin toisena päivänä, että paikalla ei ollut edes pyörätuolikoroketta! Muuten en suurempaa valittamisen aihetta keksi. Kiitokset ja kumarrukset tästä vuodesta!

Teksti: Tom Frankton
Valokuvat: Outi Puhakka

Kommentoi julkaisua