Suoraan asiaan: jenkkiläinen Between The Buried And Me on tällä hetkellä soitannollisesti parasta antia progemetallin rintamalla. Nyt heiltä on uusi albumi, ”The Parallax II: Future Sequence”, pihalla, joka on jatkoa viimevuotiselle konsepti-EP:lle. Pelkäänpä pahoin, että pian alkaa pian hengästyttää ja lisähapetkin lainasin herra Baumgartnerille.

Ensimmäinen kuuntelukerta takana: olo on ahdistunut, hyväksi käytetty ja ärtynyt. Matka oli pitkä, kivikkoinen, tuulinen, pelottava ja loppuun asti uuvuttava. Albumi lähtee liikkeelle poskia hivelemällä ja lempeästi juttelevana, kunnes se potkaisee hampaat suusta, jonka jälkeen tarraa kurkkuun, repäisee ilmaan ja paiskaa maahan. Välillä se jättää uhrinsa keräämään kamojaan soittaen bingoiltamusiikkia nauraen hieman piereskellen, ja ennen kun kerkeät edes polvillesi, se ajaa sata lasissa päältäsi. Aivan kuin olisi joutunut pyörremyrskyn silmään, joka olisi imaissut reeniksen tyhjäksi soittimista sisäänsä. Lopulta se sylkäisee kuulijansa riekaleet kitusistaan ja kierii hitaasti kohti auringonlaskua. Turpaan en ole saanut, eikä OZ-tyylisiä väkipakotettuja lusikkaupotuksia ole käynyt kohdalleni, mutta tämä varmaan vastaa ainakin murto-osan siitä, millainen olo sellaisen jälkeen olisi. Suljin CD:n äkkiä kellariin lukkojen taakse, otin helvetin kylmän juuriharjasuihkun ja menin kylpytakki yllä nielemään itkua jäätelöämpäri sylissäni TV:n suloisen lohduttavan roska-annin ääreen.

Pakko myöntää, että itselläni on ollut aina etäinen suhde tähän yhtyeeseen. Nimi on tuttu, hypetys on kuultu ja ansiot on kovat. Heidän musiikkiinsa aikoinaan ensimmäistä kertaa törmätessäni se oli kuitenkin helppoa jättää kokeilun jälkeen taakseen, kuin uutuuskarkin käärepaperit. Nyt yhtye taas on löytänyt luokseni enkä voi vain luotia väistää. Ensimmäisen annokseni tästä ”The Parallax II: Future Sequence” -albumista valtasi roppaani taas se sama luovuttamisen tahto. Iso osa ajasta menee helvetinmoisen tilutuksen ja mielettömien blast beatien parissa karjunnan saattelemana. Kaikilla niillä soinnuilla, nuoteilla, rummutuksilla ja sahauksilla sekä muilla olisi täytetty ainakin viisi normaalia hevilevyllistä. Kertosäkeeseen tultua hieman rauhoitellaan menoa, jolloin pomppaa Dream Theatermaiset -fiilikset esiin. Tätä kaikkea tauottaa väliaikatyyliset hupsuttelevat jatsahtelut ja bossanovat tuoden mieleen Mr. Bunglen ja Carnival In Coalin, jotka viimeistään tuo sen epäilyksen esiin, onko yhtye lainkaan tosissaan tämän musiikkinsa kanssa. Vakavuutta ja huumorittomuutta en musiikilta ikinä odotakaan, mutta kaiken tämän muun sopan seassa eivät nämä välipalat oikein jaksa liikuttaa.

Soitannollisesti ei ainakaan parempaa yhtyettä tule vastaan. Musiikin kuulostaessa täydeltä improvisaatiolta tuntuu hurjalta ajatella, että livetilanteissa ei yhtye kompuroisi lavalta alas ensimmäisen puolen minuutin aikana. Kuitenkin juuri kaikki tämä kiire, sumppuun soittaminen ja yleinen koukuttomuus ja tarttumapinnan puute hankaa eniten vastaan. Musiikki kampittelee, kikkailee, huiputtelee ja loppuunpolttaa kuulijansa puhki, että kun hieman annetaan löysiä, niin ei oikein jaksa innostua enää koko touhusta. Vaikka kuinka kuuntelee albumia, ei se oikein jätä mitään jälkeensä mieleen muhimaan. Hyviä kohtia tulee kyllä vastaan, mutta ne jyrätään heti äkkiväärällä väännöllä tai kummallisilla musiikkikoukeroilla niin solmuun, että koko ihanan hetken olemassa olo katoaa heti tärykalvoilta. Taustamusiikiksi tämä ei sovellu, koska se tuntuu vaativan kaiken keskittymisen aukeakseen ja paikalleen istuen tämä lentää niin korkealta ylitse, ettei oikein sitä sieltä ilmasta enää erota.

Tässä lienee vanha tuttu sanonta, ”vähemmän on enemmän”, pitävän paikkansa, joka yhtyeen olisi kenties kannattanut pitää mielessä. 72 minuuttia tätä kaikkea on valtava annos kerralla tunkea sisuksiinsa, mutta se ei myöskään tunnu jättävän sellaista makua suuhun, että sitä jaksaisi säästää jääkaapissa toisiin nautiskeluhetkiin. Minulta tämä ainakin meni täysin yli jakauksen. Nuorempana minua varmasti olisi tämä viihdyttänyt äkkivääryytensä ja kikkailunsa takia, mutta nyt semmoisesta ei oikein saa enää mitään irti. Tätä olisi varmasti arvostanut enemmän, jos olisin kitaristi tai jonkin muun soittimen osaaja, mutta kun yrittää vaan viihtyä musiikin vietävänä, käy tämän kuunteleminen työltä tuntuvaksi ylitsevuotavaksi suorittamiseksi. Arvostan Between The Buried And Me -yhtyettä ja heidän osaamistaan, mutta heidän musiikkinsa ei vain ole minua varten. Sori?

5/10

Kappalelista:
1. Goodbye to Everything
2. Astral Body
3. Lay Your Ghosts to Rest
4. Autumn
5. Extremophile Elite
6. Parallax
7. The Black Box
8. Telos
9. Bloom
10. Melting City
11. Silent Flight Parliament
12. Goodbye to Everything Reprise

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

http://www.metalblade.com/btbam/

Kirjoittanut: Ville Syrjälä