Burntfieldin ”Impermanence”-albumilla kaikki on kohdallaan

Vaikka vuosi 2021 oli jälleen koronan sävyttämä ja aiheutti musiikkialalle monenlaista päänvaivaa, julkaistiin viime vuonna runsaasti uutta musiikkia. Musiikkia ilmestyi niin paljon, ettei kaikkeen ehtinyt yksinkertaisesti perehtyä saman vuoden aikana. Näin kävi omalta osaltani myös kotimaisen Burntfieldin ”Impermanence”-albumin kanssa. Pitkäsoittoon tutustuttuani voin kuitenkin todeta, ettei vaihtoehtoisen ja tunnelmallisen rockin ystävillä ole varaa sivuttaa tätä teosta.

Vuonna 2012 perustettu Burntfield ei ole ollut ehkä sieltä aktiivisimmasta päästä pitkäsoittojen määrän suhteen, mutta ”Impermanencea” kuunnellessa voisi todeta, että laatu korvaa selvästi määrän. Kitaristi-vokalisti Juho Myllylän perustama yhtye on tähän päivään mennessä julkaissut kaksi EP:tä ja kaksi pitkäsoittoa, joista jälkimmäinen ilmestyi viime syksynä. Suomalaisen suuhun hankalasti taittuva ”Impermanence” on nimelleen uskollisesti pysyvyyden vastakohta eli kuin jatkuvaa muutosta.

Ja nimenomaan muutos, tai monipuolisuus, tekee albumista mielenkiintoisen. Pitkäsoitolla liikutaan hyvin erityyppisissä äänimaisemissa, mutta Burntfield on onnistunut tekemään siirtymät niin sulavasti, etteivät kappaleiden väliset kontrastit lävähdä hallitsemattomasti kuulijan korville, vaan kaikki on täydellisessä hallinnassa. Ja siitä huolimatta kappaleissa on kuitenkin särmikkyyttä.

Pitkäsoiton aloittava ”Empty Dream” herättelee kuuntelijan mielenkiinnon melankolisella ja pehmeällä äänimaisemalla. ”Back Again” puree kuulijaan tarttuvammalla otteella, enkä voi kappaletta kuunnellessani välttyä hienoisilta HIM-vivahteilta. ”Trust In You” on vastaavasti soundinsa puolesta miellyttävän rytmikäs, jopa aavistuksen funkahtava. Sen sijaan ”Something Real” varastaa kuulijan huomion käsinkosketeltavan surun tunteella, jota vierailevan solistin Veera-Selina Lajoman ja Myllylän yhteislauluosuudet korostavat hienosti.

”Impermanence”-albumilla on monta hienoa kappaletta, mutta jos pitäisi valita vain yksi kappale edustamaan pitkäsoittoa, olisi se reilu yhdeksänminuuttinen nimikkokappale. Tällä teoksella Burntfield on onnistunut luomaan tasapainoisen ja kauniin äänimaailman, mikä antaa kuulijalle täydellisen käsityksen yhtyeen kyvykkyydestä. Kappale antaa kuuntelijalle myös kerta toisensa jälkeen uutta sulateltavaa. Ja vaikka instrumentaalinen päätösraita, ”Everything Will Change”, on itsenäinen kappale, limittyy se mainiosti osaksi nimikkokappaleen äänimaisemaa.

Kokonaisuutena Burntfieldin toinen pitkäsoitto on moitteeton. Erilaiset sävellykset nivoutunut kauniiksi konseptiksi, jonka hallitsevia piirteitä ovat niin melankolisuus, melodisuus kuin ilmavuus. Kappaleissa on hienoja yksityiskohtia, jotka tukevat yhtä laajaa äänimaailmaa. Albumilla ei ennen kaikkea ole mitään ylimääräistä, eikä se kaipaa mitään lisää. ”Impermanencea” kuunnellessa sielu kirjaimellisesti lepää, ja murheet kaikkoavat.

https://www.facebook.com/Burntfield/?ref=page_internal

Kirjoittanut: Aleksi Parkkonen