Butcher Babies – Take It Like a Man
Butcher Babies on 2010 perustettu trash-/groove-/death metalia sekoitteleva kahden erittäin viehkeän, jopa lutkahtavan, naislaulajan vetämä viisipäinen yhtye Los Angelesista. Tämä tulee esiin varsinkin heidän ulkoisessa annissaan: paljon uhoa ja paksua myyntipuhetta, suurta teatraalisuutta ja läskisti länsirannikon coolia. Ensimmäisellä albumilla yhtye kutsui musiikkiaan punk metaliksi ja keskittyi slasher-elokuvamaisiin tunnelmiin ja lyriikoihin, kun taas tällä uudella ”Take It Like a Man” – kakkosalbumilla yhtye puskee enemmän trashin voimalla ja lyriikoissa paljon henkilökohtaisemmalla linjalla. Mahtaako kuitenkin käydä niin, että albumi ja sen musiikki jää kahden tissiparin väliin pimentoon vai pistääkö se sittenkin tämän kriitikon kontilleen ja vikisemään kuin poikanen?
Yhtyeen nimi on silloin tällöin tullut vastaan, mutta olen jotenkin aina onnistunut välttämään sen musiikillisen olemassaolon. En ole ennen tämän albumin soittimessa pyöräyttämistä kuullut kuin muutaman musiikkikuluttajan tokaiseman taikasanan ”tissit”, jonka jälkeen heidän suunsa ovat turtuneet ja kuolahanat auenneet. Tämä yleensä on hyvä merkki tehdä olettamuksia ja ottaa puolustuskanta. Sama homma minulle on käynyt Game Of Thronesin kanssa: Hype on valtaisaa ja massoittain ihmisiä sitä seuraa, mutta en ole vielä saanut ainuttakaan konkreettista syytä ottaa sarjaa katseluun. Vaaaginoita ja kiiikkeleitä on netti täysi, ei niiden takia tarvitse tuhlata tunneittain vapaa-aikaa fantasiamaailmoiden sisäistämiseen.
Näistä lähtökohdista olinkin melko skeptinen vastaanottaessani Butcher Babiesin musiikkia. Jotenkin päässäni olin kuvitellut Martina Aitolehden näköisen liskonaaman kiekumassa nuotin vierestä tönkön hardrockin säestyksellä. Yllätykseni olikin varsin positiivinen, kun ensi töikseni tarkastelin heidän livetaltiointiaan, jonka jälkeen levyn avaavan ”Monsters Ballin” musiikkivideon. Keulahahmot Heidi Shepherd ja Carla Harvey eivät ole seksikkyytensä vankeja, vaan pystyvät oikeasti vaikuttaviin murinoihin, kuten myös puhtaisiin luritteluihin. Musiikkikaan ei täysin lässähdä, vaan kestää brutaaliudella ja koukuilla tasapainoilun ikeessä.
Mainos päättyy
Tunnistin heti tämän tunteen, jonka aikoja sitten koin ensimmäisen kerran kuullessani Arch Enemyä ja sen Angela Gossow’ta ensimmäisen kerran: Kaunis laulajatar huutamassa mieskollegansa suohon. Vaikkakin nykyään ei ole enää mikään ihmetys, että naisestakin pääsee tuollainen ääni, eikä haitaksi ole kaunis ulkokuori, jostain syystä se silti herättää edelleen sen ”wau”-tunteen. Se sama tunne saa sinut unohtamaan täyden tuoppisi tiskille, kun säntäät refleksinomaisesti lavan eteen. Nykyään tuo tunne on vain minuutin parin pituinen, jonka jälkeen alkaa vaatimaan jo jotain pysyvääkin. Sanoisin tämän olevan Butcher Babiesin samalla sekä komea alkulaukaus että pikainen tuho.
Tämä liian pitkän ja jaarittelevan alustuksen on tarkoitus tuoda esiin se, ettei niiden tissien alta paljastu kummoinenkaan paketti. Heidän musiikkiantinsa ongelma on se sama, joka vaivaa ylipäätäänkin kaikkea metallimusiikin harmaata massaa: Laadukkaaasti ja nätisti tuotetun paketin anti on liian kierrätetyn, kertakäyttöisen, ennalta-arvattavan ja yllätyksettömän kuuloinen. Yhtye on selkeästi meshuukkerinsa, slipknoottinsa ja panteransa kuunnellut, kun musiikki djenttaa, kruuvaa ja räyhää juuri oikeissa kohdissa, kunnes kertosäkeessä muistetaan myös kutitella pop-nystyröitä. Tämä kuitenkin kuulostaa liian laskelmoidulta ja laiskalta, jolloin tapahtuu tuttu metal by numbers –ilmiö. Edellä mainittu musiikkivideokappalekin vanhenee jo parilla kuuntelukerralla. Vaikka yhtye taitaakin rässin salat, kruuvin tanssittavuuden ja dödiksen hyökkäävyyden, osaa sen täsmäiskut torjuta ilman, että hiki puskisi kainaloita pidemmälle.
Sitä väsyy itsekin kirjoittamaan aina saman ”rumpali osaa rummuttaa, kielisoittimet soivat kivasti ja laulaja osaa hommansa moitteitta, mutta…”. Eihän näin hyvin tehtyä tavaraa sovi paskaksi haukkua. Modernin metallimusiikin evoluutio on vain hiljalleen hivuttautunut jo siihen pisteeseen, että hyvästä on tullut uusi keskinkertaisuus, jolloin lellitty ja kaiken ilmaiseksi saava metallimusiikin suurkuluttajasukupolvi, johon koen itsekin kuuluvani, vaatii jo sellaisia ihmeitä, että täydellisyydestä on viimein tullut silkka mahdottomuus. Sitä nykyään toivoo jo kuulevansa mieluummin paskaa kuin hyvää keskivertoa tunteakseen edes jotain. Typerien riskien ottaminen on nykyään paljon mielenkiintoisempaa kuin oikein hallittu telemark patjan päälle. Tästä puuttuu enää se ääni, kun skeittaripojan kivekset särkyvät metalliputkea vasten.
Mainos päättyy
Yhteenvetona sanottakoon, että vaikkei ”Take It Like a Man” ihmeitä teekään, on levyllä silti hetkensä ja vaihtelunsa, että se kestää täyspitkää kuuntelua. Eipä mikään estä sitä, etteikö tätä voisi kaljan ryystämisen lomassa nyrkkiä puiden kuunnella. Jos tahdot hyvin tuotettua ja esitettyä amerikanmaan modernia metallimäiskettä, suosittelen tutustumaan albumiin. Se on kuitenkin selkeästi suunnattu enemmän keikkaympäristöön, jolloin yhtye varmasti antaa rahoillesi vastinetta. Luotettavilta tahoilta olenkin kuullut, että bändi vetää varsin viihdyttävän keikkaelämyksen. Tämä saattaa jo oikeuttaa yhtyeen olemassaolon ja sen tulevaisuuden.
5/10
Kappalelista:
01. Monsters Ball
02. Igniter
03. The Cleansing
04. The Butcher
05. Gravemaker
06. Thrown away
07. Never Go Back
08. Marquee
09. Blood Soaked Hero
10. Dead Man Walking
11. For The Fight
12. Blonde Girls All Look The Same
Kirjoittanut: Ville Syrjälä
