Sukellan sängystä kevyeeseen aamutakkiin ja släbäreihin. Uunista leijailee höyryävien croissantien tuoksu, raikas hedelmäsalaatti leikkautuu kuppeihin, luomukahvi porisee miellyttävästi pannussa, Hesari levittäytyy pöydälle ja munatkin sain vatkattua (lue= ”pakollinen masturbointivitsi”). Musiikiksi valikoituu itselleni tuikituntematon C.B. Murdoc. – varmaan joku jazztaitelija, joka jatkaa kivasti rauhallista tunnelmaa tässä aurinkoisessa kevätaamussa? Mutta yhtäkkiä kajareista purkautuu jotain hyvin levotonta metelimusiikkia! Musiikki tarraa minua kurkusta, nostaa korkealle ilmaan ja paiskaa minut lasisen pöydän lävitse maahan. Tajuni palautuessa huomaan täriseväni sikiöasennossa levottomana ja pelokkaana huoneennurkassa sekä kamalan hävityksen kodissani. Aamupalatarpeet ovat pitkin seiniä, pihakoivun talitintit ja muut viattomat luonnonkappaleet ovat räjähtäneet, värjäten sisälmyksillään koko takapihani, ja Hesari on survottu poikittain sinne kehoni koloon, jossa luulin tavaran liikkuvan vain ulospäin. Mitä ihmettä tapahtui?! ”The Green” tapahtui!

Tällainen tunne, pienellä lisävärikuvituksella, tuli kun ensimmäisen kerran kuuntelin albumin ”The Greenin”. Musiikki on täynnä raivon ja mielettömyyden tuomia outoja sointu- ja melodiakulkuja, levottomuutta synnyttäviä koukeroriffejä, rankkoja rumpurevittelyjä, rytmimuutoksia sekä löylykauhallisia synahassutteluja. Homma kuulostaa välillä, kun koko orkesteri olisi soittimineen päivineen potkaistu alas kierreportaista. Vertauksia voisi heitellä semmoisiin bändeihin, kuin Dillinger Escape Plan, Strapping Young Lad, SikTh, vähemmän koneellisempi versio norjalaisesta Shiningista ja onhan siellä vähän Meshuggahiakin – eli siis extreme-metallia alusta loppuun. Vertailla sopii myös Spinefarmin uuteen suomalaiseen kiinnitykseen, Carnalationiin, josta tukholmalainen C.B Murdoc eroaa monipuolisuudellaan. Jotenkin tuttu, usein toistuva tilanne vertaillessani suomalaista metallia ruotsalaiseen…

Tiedän itsekin sortuvani usein toistelemaan arvostelijoiden ikivanhaa fraasia ”levy aukenee vaikeasti ja se vaatii monta kuuntelukertaa avautuakseen”, mutta tämän orkesterin kohdalla se on enemmän kuin totta. Kuunneltavaa ja tajuttavaa olisi useiksi tunneiksi, ja vaikka olen tätä kuinka kuunnellut, ei se tunnu selkeytyvän ajan myötä lainkaan. Olin jo luovuttamassa ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen tämän levyn osalta, ja vaikka näkisin itse pitäväni melko monimutkaisesta ja vaikeasta musiikista, niin albumi sai minut kyseenalaistamaan omat mieltymykseni. Opin kuitenkin itsestäni enemmän levyä kuunnellessa, kun mitä olen monen suosikkiyhtyeeni kohdalla kokenut. Onneksi sain tämän arvosteltavaksi, koska nyt pakotin itseni kuuntelemaan sen toistamiseen useamman kerran. Muussa tapauksessa olisin jättänyt koko orkesterin sivuun heti ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen.

Vaikka moni hetki levystä tuntuu karkaavan itseltäni lentäen lipan yli, sain albumista jotain huippuhetkiäkin revittyä irti. ”Patch” on mukavan rokkaava, kuuluen levyn suorimpiin ralleihin. Iloa tuottaa myös ”Adore”, joka on kuin spiidipöllyistä Meshuggahia. Yhdeksi suosikkirallikseni nousee myös ”Trinkets Of Deceit”, joka hetkittäin kuulostaa jopa Mastodonilta, jota löytyy myös ”D.I.D:sta”. Levyn starttaava ”Devon” on myös nannaa korvalle, joka hetkittäin tuo SYLmäistä fiilistä. Levyn päättävältä ”By Omissionin” lopusta löytyy myös hyvin tutun tunnistettavan kuuloinen kitarasoolo. Albumilta löytyy ja on löytymättä, muitakin herkkuhetkiä, joita näyttäytyy ajan myötä koko ajan lisää, kunhan jaksaa vain penkoa.

”The Green” haastaa kuulijansa – se on armoton, raaka, mystinen, tekninen, seinähullu, anteeksiantamaton ja sekasortoinen, mutta hallittu albumikokonaisuus. Se on väliajoin saatanan hengästyttävä ja päällekäyvä, jonka edessä tämmöinen läski huohottaja väkisinkin lyyhistyy ottamaan lukua. Loppupeleissä se on kumminkin innostava, palkitseva ja rikas kuunteluelämys, jos vain jaksaa sen perässä pysyä. Vähän niin kuin heilastelisi jotain hullua akkaa: kukaan ei tajua sinun kiintymystäsi häneen, etkä oikein itsekään täysin ymmärrä syitäsi olla hänen kanssaan, mutta se juuri tekee siitä suhteesta mielenkiintoisen ja mahdottoman irtautua pois. Sitä vain tuntee elävänsä enemmän kun elämä on pelkkää arvaamatonta, jyrkkää vuoristorataa kehon ylitsevuotavista onnen hetkistä sydämen musertaviin tragedioihin. Sama pätee musiikinkin kanssa. Välillä kuitenkin on hyvä ottaa älyttömyydestä aikalisä. Siksi lähdenkin tästä kuuntelemaan Ramonesia syöden muroja kikatellen lapsen viattomuuden kiilto silmässä. Sekin hetki jää lyhyeksi, kun kikkeli alkaa jäykistelemään ja mieli mustuu pahuudesta ja kamalista, likaisista aikuisten asioista. Viattomuus lähtee ihmisestä sukupuolielinten turvotessa. Lopetan raporttini täältä hyvän maun rajalta tähän.

7/10

Kappalelista:

1. Devon
2. Patch
3. Changeling
4. Adore
5. Two in one
6. Trinkets of deceit
7. D.I.D.
8. By omission

http://www.myspace.com/cbmurdoc

Kirjoittanut: Ville Syrjälä