Campin puolelle lipsuvaa jämä-thrashia – arviossa Hirax -debyytti ”Raging Violencen” uudelleenjulkaisu

Bay Area ja laajemmin katsottuna Kalifornia oli tunnetusti 1980-luvun alkumetreillä syntyneen hardcore punkin ja heavy metalin ristisiitoksesta alkunsa saaneen metallimusiikin, thrashin suuntauksen syntymäpaikka.

Eräs Exodus–Metallica–Slayer–Suicidal Tendencies -nelikon jälkimainingeissa Orange Countyn Cypressista ponnistava Hirax edusti uransa alkuvaiheissa genren crossoverimpaa laitaa. Korkealta kiekuvista NWOBHM-tyyppisistä vokaalilinjoistaan tutun vokalistin, Katon W. DePenan johtama nelikko julkaisi debyyttialbuminsa ”Raging Violencen” Brian Slagelin Metal Blade -lafkan kautta vuonna 1985. Sittemmin kyseisen genren merkittävistä albumeista miksannut ja tuottanut Bill Metoyer toimi tuolloin nuoruutensa päivinä puikoissa albumin studiosessioissa. Nyt albumista on Armageddon Labelin toimesta julkaistu uudelleenmasteroitu painos. Oliko tuo kaikki thrash- / crossover-skenen musiikki sitten dokumentoinnin arvoista? Entä uudelleenjulkaisujen? Vastaus riippuu hyvin monesti kysyttävältä.

Yhtyeen nuoruuden vimma on albumia kuunnellessa käsinkosketeltavaa. Kitaristi Scott Owenin ja basisti Gaty Monardon soittotaidot ovat jopa punkin sekainen crossoverin genretyyppi huomioon ottaen vielä varsin kehittymättömät. Useimmiten show’n varastaa kuitenkin rumpali John Tabares. Mies kiilaa into pinkeänä ohi biisien ideaalista temposta lukuisia kertoja biisien aikana, eksyttäen muun bändin matkasta. Itse kappaleet pysyivät nippa nappa ryhmisoitannollisesti liitoksissaan. Yhtyeen biisinteossa harkinnan ja taidokkuuden korvasi useimmiten poikamainen kohkaaminen ja ultimaattisen soittonopeuden tavoittelu keskinkertaisilla taidoilla. Unohtaa ei sovi myöskään silkkaa impulsiivisuutta, mikä täysin vaivatta välittyy Hiraxin puolituntiselta, 15 biisiä sisältävältä debyyttikiekolta.

Samoin tavoin Hiraxin biisintekotaidot oli vielä tuossa kohtaa todella hakusessa, ja vaikka kuinka albumia koittaa istuttaa aikakautensa ja kulttuurinsa kontekstiin, jää albumista lähinnä rasittunut ja puuduttava tunne. Myös tiettyä myötähäpeän tunnetta on vaikea välttää hiipimästä ihon alle. Asiaa ei auta tuolloin tuoreuttaan huokuneen Eric ”Pushead” Schroederin pulleaposkista, kärsivää hahmoa esittävä kansikuvitus eikä edes Celtic Frostin Tom G. Warriorin tussaama yhtyeen logo. Ainoa yhtyettä pinnalla pitävä elementti sen debyytillä oli DePenan taidokas vaikkakin kontekstiin nähden vanhakantaisen melodinen, aina falsettikorkeuksiin ulottuva perinteisempi heavy metal -tyyppinen vokalisointi tyyliin Judas Priest ja Mercyful Fate. Laajasti katsottuna se ei sikäli ollut ihme, sillä herra piti Sam Cookea kaikkien aikojen parhaimpana vokalistina.

Yhtä kaikki, Hiraxin ensimmäiset askeleet olivat valtavia oppimisen polkuja sittemmin kulttimaineeseen nousseelle yhtyeelle, joka on pitkälle kuluvan vuosituhannen puolelle jaksanut julkaista fanikuntaansa uppoavaa musiikkia ja remuta ympäri maailmaa levittäen periksiantamattomuuden ilosanomaansa.