Carnalation on deathgrind-yhtye Seinäjoelta, joka on Spinefarmin uusimpia kiinnityksiä, ja heiltä on nyt ulkona debyyttialbumi ”Deathmask”. Kappas, siinä olis jo valmis arvostelu, mutta jospa hetken vielä jotain kirjoittelisi.

En itse ole suuri grindin tai deathin ystävä, vaan pidän niistä enemmän mausteina musiikille, joten pelkkä mustapippurista ja vedestä tehty keitos on aika inhottava nieltävä. Ja siltä ensimmäinen ”Deathmaskin” kuuntelukerta tuntuikin. Kappaleet kuulostivat suoralta blastbeatilta alusta loppuun ja keskittyminen katoili haarovälipaketin selvittelyyn. Suurimpana ajatuksena mieleen jäi kysymys; onko tämä sellaista musiikkia, jota pitäisi kahvikupin ääressä istuen elämän tarkoitusta miettivän näköisenä arvostellen kuunnella? Vai pitäisikö sen sijaan olla todistamassa tätä livenä pitistä käsin hakattuna? Sen verran kovaa ja suorasukaista turpakäräjää olisi tarjolla ja kuka sellaista tahtoo rauhallisen aamukahvin äärellä – meni Hesari riekaleiksi ja hedelmäsalaatti väärään reikään. Kuka nyt vie pikku-Jesperin kouluun? Ei kai taas se karkkipakumies?!

Levy lähtee liikkeelle introlla, jossa naisääni selvittää albumin sanoituspuolen teeman: ihmiset ovat syynä sekä omiin, että maapallon ongelmiin ja kaiken vääjäämättömään tuhoutumiseen – kukapa olisikaan odottanut mitään vähempää. Sen jälkeen alkaa melkoinen konekiväärimäinen metallimyrsky kunnes levyn päättää epilogikappale, joka hieman eroaa musiikillisesti muusta levyn annista sillä, ettei se ole suoraa mäiskettä alusta loppuun ja se on pituudeltaan reilu viisiminuuttinen. Lätty on läpikuunneltu reilussa puolessa tunnissa, joka on tämäntyyliselle kappalematskulle, tämmöisessä albumikokonaisuudessa, ihan riittävä pituus ellei maksimikin.

Nykyään tekniikka mahdollistaa sen, että mistä tahansa menettelevästä soitto- ja biisimateriaalista saa studiossa tuotettua priimatavaraa, joten nykyään ei meinaa tulla vastaan mitään ala-arvoista metallipumpun tekelettä. Tämän bändin kohdalla siitä ollaan kaukana jo sillä, että kaverit ovat normaalia taitavampia ja rivakampia soittajia, kun tämmöinen leviäisi amatöörien käsissä keikkalavoilla reisille ennen kuin bändi olisi edes kännissä. Rumpalointi varsinkin tulee albumilla näyttävästi esille, ja huonoa lenkkiä ei tästä pumpusta löydykään. Riffitkin on sahattu kuin porakoneella ja laulaja vetää varsin taidokkaasti mörinöistä korkeampiin kirkumoihin. Kaikki on kivasti kohdallaan siltä kantilta.

Kappaleita kannattelevat tukevasti nuo kaksi alussa mainittua genreä, vähän kuin kuolonmetallia olisi soitettu pirun äkkiä pois alta kuleksimasta. Mitään uutta ja mullistavaa tämän sopan ulkopuolelta ei tule kuulemaan, enkä usko sitä myös yhtyeen yrittäneen. Mikään kappale ei oikeastaan hyppää sen kummemmin esiin, vaan melko suoraa ja rivakkaa työstöä albumi on alusta loppuun. Koukut ja muut on jätetty sinne tuttuun kalastajan pakkiin ja se pakki molskahti järveen huudon saattelemana. Joten itse kyllä arvostan sitä jämäkkyyttä, ripeyttä ja brutaaliutta, minkä yhtye on saanut aikaan. Omaan makuhermooni tämä ei täysin osu kun jäi vain tunne, että tässäkö nyt sitten kaikki, joka nykyajan tuhlailuyhteiskunnassa tulee kenen tahansa kuluttajan eteen jossain vaiheessa. Mutta yhtye ei lähtenytkään miellyttämään kaikkia, vaan pysyy siinä minkä osaa parhaiten.

Loppupeleissä kumminkin yhtye on tehnyt ”Deathmaskilla” sen minkä lupasi – suoraviivaista ja saatanan brutaalia menoa alusta loppuun. Joten suosittelen täysin sylin Carnalationia heille, jotka ovat tämän reseptin alla sulaa voita tämän tulikuuman veitsen iskuetäisyydellä. Itse tarkistelen tilannetta progepetterinä turvallisen matkan päästä.

6/10

Kappalelista:

01. Prologue: Origins
02. Contamination
03. Cataclysm Catharsis
04. Resistance
05. Cadence of Insects
06. 2000 Years
07. Virus Design
08. I Am God
09. Catatonic State
10. Omega Hour
11. Apathy Patterns
12. Epilogue: Towers

http://www.myspace.com/carnalation

Kirjoittanut: Ville Syrjälä

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy