Casualties Of Cool @ Savoy-teatteri, Helsinki 06.08.2014
Devin Townsend on kerennyt koko uransa myllertää ja möykätä extreme-metallin parissa, mutta hän on sen vastapainoksi tehnyt myös paljon rauhallista ja kiireetöntä musiikkia. Hänen omaa nimeään kantamaton sivuprojektinsa Casualties Of Cool edustaa juurikin tätä jälkimmäistä tyyliä. Tämä lahjakkaista muusikoista, Devin-faneille tutuistakin, kasattu yhtye saapui viime lauantaina Suomeen teatteriolosuhteisiin, jossa yhtyeen ”avaruuskantri” pääsee oikeuksiinsa. Mikä olisikaan parempi tapa viettää rauhallista lauantai-iltaa? Te hölmöt, jotka jäitte koteihinne imemään lauantai-illan viihdearvotonta ja aivoja pehmentävää tv-tarjontaa, olette suurimpia luusereita. ”Älä ole neliö!” osattiin jo opettaa 90-luvulla teidänlaisillenne.
Saavuin Savoy-teatterin aulaan showtime-kellon pärähtäessä. Saatuani perseeni penkkiin meni kymmenisen minuuttia, kunnes Devin tepsutteli lavalle ottamaan yleisöään vastaan samalla, kun muut yhtyeen jäsenet kulkivat paikoillensa. Suurimmat odotukseni oli suunnattu rumpujen taakse, jonne oli istahtanut äärimmäisen lahjakas ja monipuolinen ruotsalainen Morgan Ågren, vaikka tässä projektissa ei päästä hänen metallimusiikkiosaamistaan hyödyntämään. Ensimmäisenä herra Townsend ilmoitti, että yhtye keskittyy tällä kertaa pelkästään biisien putkeen esittämiseen eikä pitkiin ja absurdeihin välispiikkeihin, josta hänet myöskin tunnetaan. Pienen alkusoiton jälkeen lähti levyn ensimmäinen kappale “Daddy” soimaan, jonka jälkeen saatiin nautiskella pitkälle toista tuntia.
Illan ensimmäisen ihastuksen hetken koin, kun yhtyeen naislaulaja, tumma ja seksikäs Ché Aimee iski ensimmäiset laulunsa mikkiin. Hänen enkelimäinen, tumma ja sielukas lauluäänensä oli myös miksattu melkoisen lujalle, mutta se oli enemmän kuin oikeutettua. Hänen korkealta ja kovaa tuleva, kuten myös hiljaa kuiskaileva, lauluäänensä nosti vähän väliä kylmät väreet selkäpiissäni. Devin itse paria hetkeä lukuun ottamatta jäi taustalaulajan asemaan, joka on tässä yhtyeessä itse asiassa tarkoituksenmukaista. Vaikka hän onkin mielestäni yksi lahjakkaimmista ja moniulotteisemmista mieslaulajista, varsinkin metallin saralla, on välillä ihan pirteää nähdä hänet pois valokeilasta. Hänen valtaisa lavakarismansa kun saattaa usein viedä kaiken huomion lavan tapahtumista, ettei pääse keskittymään mihinkään muihin tapahtumiin. Tämä kuitenkin on suurimmaksi osin pelkästään hyvä asia, mutta ymmärtänet pienen tauonkin paikan.
Mainos päättyy
Yhtye otti jonkin verran musiikillisia vapauksia, ettei sitä yhtä levyä soitettu orjallisesti lävitse, joka oli miellyttävä asia todistaa. Ché Aimee varsinkin lauleli melko vapaasti lennosta fiilistellen. Totta kai jäin kaipaamaan “Moon”-kappaleen Jørgen Munkebyn (Shining) soittamaa saksofonirevittelyä, mutta kun hän ei ollut paikalla sitä soittamassa, oli se näin parempi kuin, että se olisi tullut nauhalta. Devin käyttää livesoitossaan paljon taustanauhoja, mutta tällä kertaa ne olivat jääneet vähemmälle käytölle, mikä myös oli mukavaa vaihtelua.
Harras ja kaunis tunnelma lavalla piti otteessaan suurimman osan ajasta. Muutaman kerran se vähän rakoili, kun väliaplodien epäonnistumiset ja jonkun yleisönjäsenen heittämät ilmapallot rikkoivat sitä, mutta sellainen hupsuttelu ja mielettömyys ovat aina olleet osa Devin Townsendin keikkoja. Tästä esimerkkinä vaikkapa se kohtaus, kun yhtäkkiä kaiken kantrin ja tunnelmoinnin keskellä Devin ryhtyy kitarallaan täppäilemään ja swiippaamaan hirmuisella vauhdilla kuin viimeistä päivää samalla, kun Morgan tulitti blast beatia. Tämän kaltaiset vuoristoratamaiset nyanssierot ja energianvaihtelut tuottavat ADHD-aivoissani juuri niitä ihania nyrjähdyksiä, joilla jaksaa taas tylsää ja harmaata arkea paremmin.
Keikka tuntui päättyvän kuin seinään Devinin näyttäessä, että nyt saa sitten antaa niitä aplodeja, jolloin yleisö nousi seisoen suosionosoituksiin. Tuli tunne siitä, että Devinistä oikeasti pidetään Suomessa, vaikka hän onkin suurelle yleisölle tuntematon ja muutenkin aliarvostettu muusikko. Pienten kumarrusten jälkeen yhtye katosikin takahuoneeseen, mutta yleisö jäi edelleen vaatimaan yhtyettä takaisin soittohommiin. Lopulta he tulivat takaisin ilmoittamaan, etteivät he voi soittaa mitään, koska eivät osaa sen enempää. Encoreksi siis jäi pieni meet & greet yhtyeen ja fanien kesken. Olisin itsekin mielelläni jäänyt jututtamaan Deviniä ja muuta yhtyettä, mutta faneja oli jo sen verta tungokseksi asti, etten jaksanut jäädä odottelemaan vuoroani, varsinkin kun Savoy-teatterin henkilökunta on aina erittäin alttiita potkimaan yleisön äkkiä pois tiloistaan.
Mainos päättyy
Kaikin puolin onnistunut ilta oli tämä lauantai! Yleensä en istuen nauti samalla tavalla keikoista kuin seisoen, jolloin on tilaa elää musiikin viemänä, mutta tämän kaltaiseen musiikkiin se sopi kuin nenä liimattuna paikoilleen. Välillä alkoi jano, hapettomuus ja kuumuus vaivaamaan oloa, mutta musiikin ollessa näin viihdyttävää, nautinnollista ja rauhoittavaa pystyi kuitenkin keskittymään siihen itseensä. Sitä usein unohtaa tässä hektisyyteen ja suorittamiseen keskittyvässä nykymaailmassamme sen tosiseikan, että on hyvä elää vain hetkessä ja nauttia olostaan. Valittaa voi sitten kotonaan.
Kirjoittanut: Ville Syrjälä
