Viimeiset keikkansa jo yli vuosi sitten soittanut doom metallin kulmakivi Cathedral iskee viimeisen naulan arkkuunsa julkaisemalla vielä yhden täyspitkän ennen hautaan laskua. Lähdettyään Napalm Deathistä vuonna 1989 vokalisti Lee Dorrian sai idean doom metal -yhtyeen perustamisesta yhdessä basisti Mark Griffithsin kanssa. Reiluun kahteenkymmeneen vuoteen on mahtunut kiitettävästi julkaisuja, joista osan voi lukea genrensä ehdottomiksi klassikoiksi. Näistä mainittakoon vuonna 1991 julkaistu raskastunnelmainen debyyttialbumi ”Forest of Equilibrium”, vuoden 1993 stoner-vaikutteinen ”Carnival Bizarre” sekä uudempaa tuotantoa edustava vuonna 2011 julkaistu kaksi loistavaa kappaletta sisältävä ”A New Ice Age” -EP. Odotukseni viimeistä levyä kohtaan ovat korkealla, toivottavasti en joudu pettymään.

”Entrance to Hell”- niminen kuumotteleva intro nostattaa tunnelmaa muutaman minuutin ajan saaden hikikarpalot valumaan otsalta juuri, ennen kuin maailmanlopun tunnelmissa liikkuva ”Pallbearer” räjähtää käyntiin ilman sen kummempia anteeksipyytelyitä Gaz Jenningsin hidastempoisella, mutta synninraskaalla riffittelyllä. Jo ensimmäisen kappaleen myötä käy ilmi läpi koko levyn jatkuva linja: tämä on raskainta, synkintä ja yksinkertaisesti doomeinta Cathedralia pitkään aikaan niin soundien, sävellyksien kuin sanoitustenkin puolesta. Stoner-vaikutteet on jätetty vähemmälle, eikä niitä tällaisen tuotoksen edessä jää kaipaamaankaan. Dorrianin omin sanoin ”The Last Spire” kuulostaa siltä, miltä yhtyeen toisen levyn ”The Ethereal Mirror” piti kuulostaa ennen siirtoa suuremmalle levy-yhtiölle.

Välillä tunnelma käy painavien riffien takoessa takaraivoa ja vokalistin vuodattaessa vihaisesti niin raskaaksi, että tekee mieli vain painaa pää pöytää vasten ja haudata se omiin käsiin. Vaikka Dorrianin ääni on pysynyt loistavassa kunnossa vuosikymmenten ajan, kuulostaa hän silti vihaisemmalta ja turhautuneemmalta kuin koskaan. Tähän vaikuttavat tietysti myös kappaleiden sanoitukset. Esimerkkinä toimikoon videonkin kanssa julkaistu ”Tower of Silence”, jonka samaistuttavat lyriikat vellovat armottomassa vitutuksessa manaten yhteiskunnan surkeutta.

Levyllä kuullaan myös doom metallille ehkä hieman epäominaisia lähestymistapoja ja soittimia, joista suurin osa on kuitenkin sovitettu kappaleisiin mainiosti. Näistä varmasti vähiten yllättävä on akustinen kitara, jolla soitettu soolo tuo kauniin ja haikean vivahteen esimerkiksi ”This Body, Thy Tomb” -biisiin. ”An Observation” tarjoaa hulluuden rajamailla synkistelevää tunnelmointia viulun säestyksellä pariinkin otteeseen, mutta puolivälin paikkeilla myös hieman outoja koneäänimelodioita, joiden tarkoitusta en oikein ymmärrä. Tosin kappale on kokonaisuudessaankin jonkin verran progehtava.

Viimeisen kappaleen loppurutistuksen aikana voin kuvitella mielessäni vanhan tornin, jonka oveen ja ikkunoihin naulataan lautoja, tai ruumisarkun, jota lasketaan haudan lepoon. Onnellista loppua ei Dorrian halunnutkaan. Luettuani uutisen Cathedralin lopettamispäätöksestä olin harmissani, eikä tunne tämän levyn myötä ainakaan helpotu, sillä vaikka bändi on tehnyt viime vuosinakin ihan hyviä levyjä, on ”The Last Spire” parasta Cathedralia pitkään aikaan, ehkä koskaan. Huomaa kyllä, että levyn tekemiseen on annettu kaikki, mitä irti lähtee; myös täytemateriaali loistaa poissaolollaan.

Mutta niinhän sitä sanotaan, että jokaiselle tielle on pää jossakin, ja yhdelle legendaarisimmista doom metal -yhtyeistä se pää tulee vastaan 24 vuoden, kymmenen täyspitkän albumin ja monien muiden julkaisujen jälkeen. Cathedral siirtyy ajasta iäisyyteen arvokkaasti ja kunniallisesti jättäen jälkeensä perinnön, joka hakee vertaistaan. Teitä jäädään kaipaamaan.

9½/10

Kappalelista:
1. Entrance to Hell
2. Pallbearer
3. Cathedral of the Damned
4. Tower of Silence
5. Infestation of Grey Death
6. An Observation
7. The Last Laugh
8. This Body, Thy Tomb

https://www.facebook.com/cathedral?fref=ts

Kirjoittanut: Jyri Kinnari