Kolme vuotta on kulunut Cattle Decapitationin edellisestä ”The Harvest Floor” -levystä, ja nyt tämä pitkän linjan grindveteraani julkaiseekin ”Monolith of Inhumanity” -täyspitkänsä 8.5. Metal Blade Recordsin kautta. Kuinka sandiegolaiset kasvissyöjähuligaanit selviävät seitsemännestä julkaisustaan? Onko mikään muuttunut?

Cattle Decapitation palaa röyhkeämpänä, sadistisempana, raivokkaampana, mutkikkaampana ja jopa melodisempana kuin koskaan ennen. Kauas on liikuttu alkupään puolen minuutin sisällöttömistä kappaleista, sillä uutukaisella lähes jokainen kappale kellottaa yli kolme minuuttia ja osa jopa lähemmäs viittä. Mutta välttääkö se tasapaksuuden ja yksitoikkoisuuden sudenkuopat yhtä mallikkaasti kuin edellinen, vuonna 2009 julkaistu ”The Harvest Floor”?

Reseptinä toimii pääosin tekninen death metal, selvillä grindcore-piirteillä täytettynä. Välillä rujommin ja… noh, brutaalisti. Levyllä ei varsinaisia himmailu/hidasteluraitoja ole, vaan levy mennään kaasu pohjassa koko sen keston ajan.

Ensimmäinen biisi ”The Carbon Stampede” on vahva näyttö heti alkuun. Se kertoo, että ikää on bändille tullut muttei ole vanhennuttu. Yllättävän maittavat soundimaailmat hyökkäävät korville heti kättelyssä, kerrankin kaikki kuuluu, eikä soundeista jää valittamista. Kunniamaininnan jo tässä vaiheessa saa yhtyeen rumpali, joka taitaa kaiken aina nopeimmista blast beateista teknisen death metalin ja grindcoren kautta myös ”rauhallisempaan” ilmaisuun. Seuraava ”Dead Set On Suicide” on levyn nopeinta ja brutaaleinta antia. Kappaleeseen on myös sisällytetty mausteeksi hieman korkeammalla korinalla laulettu, rienaavaa kertosäe, joka jää jopa soimaan päähän. Se, että jokin jää päähän soimaan eikä lähde sieltä kirveelläkään, tuokin ehdottomasti tämän yhtyeen musiikkiin lisää plussaa.

Kolmas, jo ennakkoonkin kuunneltavaksi annettu”A Living, Breathing Piece of Defecating meat” on levyn monipuolisimpia kappaleita, ja se sisältää kaiken oleellisen: aikaisemmin mainitut korkeat kihinät kertosäkeissä, hitaammat breakdownit, hyvät kitarasoolot ja rytmi/temponvaihdokset toimivat erittäin hyvin. Pari seuraavaa kappaletta ovat hieman tasapaksuja täytteitä, niissä ei juuri näytetä mitään uuttaa. Samantyyliset temponvaihdokset ja breakdownit sisältyvät lähes levyn jokaiseen kappaleeseen, ja se luo levyn tunnelmaan yllätyksettömyyttä. Laulaja on monipuolinen ja taitaa lähes kaikki tähän musiikkiin vaadittavat tyylit, mutta kun koko tuo äänten kirjo käydään jokaisessa kappaleessa läpi uudestaan ja uudestaan, luo se hieman tylsän olon.

Kuudes biisi ”Projectile Ovulation” on koko levyn menevin ja rullaaviin kappale, ainakin intronsa perusteella. Harmi vain, että biisin väliosassa käytetyt erittäin matalat grindcore-tyyppiset vokaalit latistavat kappaleen menevyyttä ja murskaavuutta siinä määrin, että ilman niitä tämä olisi ehdottomasti koko levyn paras kappale. Seitsemäs ”Lifestalker” onkin sitten se levyn paras kappale. Yhtye näyttää jälleen jotain uutta, sillä kappaleessa olevat melodiat(!) toimivat järkyttävän hyvin, laulaja onnistuu jälleen kerran säväyttämään kuulijan, sillä kaikki nuo melodiset kikkailut tulevat täysin kulman takaa. Kappaleen lopun tekniset kikkailut hipovat täydellisyyttä, ja kappale on myös levyn hitainta antia. Seuraava ”Do Not Resuscitate” alkaa näennäisen tasapaksusti, loppuen kuitenkin hieman oudohkoon mutta siitä huolimatta maittavaan pieneen tunnelmanluontiosioon, jossa pauhaus lakkaa hetkeksi ja antaa jopa tilaa hengittää. Tässä vaiheessa pieni suitsutus lienee paikallaan, sillä yhtyeessä on äärimmäisen taitavat, osaavat ja tarkat kitaristit. Kitarasoundit ovat mahtavat eivätkä sellaista 90-luvun moottorisahapuuroa. On hienoa huomata, kuinka yhtye on päivittynyt tähän päivään menettämättä kuitenkaan sitä varsinaista omaa itseään.

Yhdeksäs ”Your Disposal” näyttää taas, kuinka yhtye osaa sulloa täysin erilaisia riffejä, melodioita ja rytmejä sulavasti yhteen. Kappaleesta löytyy myös jälleen se kaivattu melodiaosuus, jota soisi yhtyeen käyttävän enemmänkin. Seuraava ”Monolith” luo pelottavalla ja kliinisellä ilmapiirillään liki täydellisen sillan viimeiseen, videonakin tarjottuun ”Kingdom of Tyrants” -kappaleeseen. Jälleen tarjotaan kunnon turpasaunaa niin kuin levyn alkupäässäkin, mutta silti koko kappaleen läpi kantaa tietty punainen lanka, josta kuulee kappaleen olevan levyn viimeinen. Kappale toimii juuri niin kuin pitääkin: ei tylsyyksiä, lässähtämisiä tai notkahduksia, omaperäisyydestä pidetään kiinni kynsin ja hampain, mutta hyvällä tavalla. Loppua kohden ote kiristyy ja nousee pikku hiljaa, kunnes yhtäkkiä loppuu kuin seinään. Kappale kiteyttää koko yhtyeen olemuksen täydellisesti.

”Monolith of Inhumanity” on hyvin, hyvin mielenkiintoinen levykokonaisuus. Alussa esittämääni kysymykseen on helppo vastata. Kyseessä on musiikillisesti täysin erilainen bändi kuin sen aloittaessa, ja koko ajan mennään parempaan suuntaan. Tasapaksuuksia yritetään välttää kaikin keinoin, mutta muutamassa kohdassa pudotaan aina siihen samaiseen sudenkuoppaan, nimittäin itsensä toistamiseen. Paikka paikoin tuntuu myös siltä, että levystä on tehty liian pitkä, mutta kuitenkin siellä täällä kuuluvat verentirskahdukset ja äännähtelyt, aina kulman takana odottavat koukut ja intensiiviset melodiat nostavat bändin kerta toisensa jälkeen takaisin pystyyn. Kokonaisuus toimii.

8/10

Kappalelista:
1. The Carbon Stampede
2. Dead Set On Suicide
3. A Living, Breathing Defecating Piece of Meat
4. Forced Gender Reassignment
5. Gristle Licker
6. Projectile Ovulation
7. Lifestalker
8. Do Not Resuscitate
9. Your Disposal
10. The Monolith
11. Kingdom of Tyrants

Kirjoittanut: Eeli Helin