Children Of Bodomin hyväntuulinen metallisirkus viihdytti Black Boxissa

Children_Of_Bodom_Ice_Hall_3_11_2015_a_Pasi_Eriksson_PhotographySuomalaisen metallin menestyneimpiin vientituotteisiin lukeutuvan Children Of Bodomin sekoilua on joulukuun alussa pitkästä aikaa mahdollista päästä todistamaan muutamaan otteeseen täällä kotipesälläkin. Omia tunteitani kiertueen suhteen lämmitti ensisijaisesti ilmoitus Lamb Of Godin mukaan liittoutumisesta, mutta fiiliksen jäädytti kuitenkin yllättäen yhtyeen totaalinen poisjättäytyminen mahdollisen terroriuhan vuoksi. Insomnium tarjoutui kuitenkin sankarillisesti tikkaamaan haavat – pakko lähteä katsomaan, kuinka Lamb Of Godia kompensoidaan suomalaisittain.

Brittiläinen metallibändi Sylosis jatkoi sinnikkäästi kiertuettaan Bodomin poikien seurana. Illan avausbändin slotti siunaantuikin kenties hieman yllättäen kyseiselle yhtyeelle. Sylosis on jostain syystä jäänyt minulle tuotantonsa osalta nimeään tuntemattomammaksi, joten en oikein osannut odottaa, mitä tuleman pitää. Tuplabasari paukkasi alusta saakka tukien miellyttävästi lukemattomia korviahiveleviä kitarasooloja, ja Black Box osoitti jälleen ylivertaisuutensa Helsingin muiden klubien akustiikkaa vastaan. Vaikka vokaalit tuntuivat puskevan alkuun jopa turhan kirkkaina sekä hivenen säröisinä, soundi selkeni ja tasoittui kuitenkin puhtaaksi keikan edetessä. Valomiehelle lähtee kuitenkin rakkaita terveisiä, aurinkolasit eivät useimmiten kuulu enemmistön keikkavarustukseen festareiden ulkopuolella.

sylosisSylosiksella ei ole ongelmia pienehkönkään yleisön haltuunottamisessa. Vaikka suurin osa paikalle pyrkivistä nökötti edelleen joko jonossa tai ties missä, sai kitaristi-laulaja Josh Middleton yllytettyä jengin uskomattoman kohtalokkaan näköiseen wall of deathiin jo ennen keikan keskivaihetta, ja Carl Parnellin harjas vispasi biisistä toiseen basson perässä letkeästi kuin Lorealin mainoksessa. Bändi paukutti biisiä toisensa perään ilmeisen tiukalla aikataululla ilman sen kummempia selittelyjä tai silittelyjä, mutta sepäs sopi. Viimeistään neljännen kappaleen sijan saanut ”Leech” varmisti, että tulen tutustumaan bändiin jatkossa paremminkin.

Liput lähtivät monesta taskusta lentämään kohti uusia omistajiaan, kun sana Lamb Of Godin peruuntumisesta tavoitti kansan. Black Box veti kuitenkin hallin toistamiseen täyteen uusitullakin linjastolla. Sylosis veti lämppäribändinä fiilistason riman korkealle, ja vuorossa olisi nyt joensuulainen Insomnium. Aloittavaa esiintyjää selkeästi melodisempi ja matalatempoisempi ruletti pyörähti käyntiin upeasti kaikuvalla ”The Primeval Dark” -melomätöllä. Loistava valotus kuljetti ryhdikkäästi muutenkin mahtipontista esitystä seuraavaan ”Shadows Of The Dying Sun” -albumin hittiin ”While We Sleep”. Esitys kuulosti jopa ihmeellisen vahvasti samalta kuin levyllä, kuitenkin hyvällä tavalla.

insomniumJäähallissa soitettiin tällä kertaa korvaavan kitaristin, Sonata Arcticastakin tutun Jani Liimataisen avulla. Konsertin aikana kuultiin muutakin uutta, kun yhtyeen uusimman albumin bonuskappale ”Out To The Sea” esitettiin ensimmäistä kertaa livenä Suomessa. Noin tunnin mittainen keikka huipentui neljän encore-biisin päätteeksi valtavaan ”One For Sorrow” -kappaleeseen, jonka aikana hallin täytti taatusti illan jykevin soundi. Varsinainen meininki valahti kuitenkin hieman kasaan aikaisempaan esiintyjään verraten, ja mielestäni olisikin ollut järkevämpää sijoittaa Insomnium illan ensimmäiseksi esiintyjäksi. Toisaalta, hieman rauhallisempi meno turvasi jonkinasteisen hengähdystauon ennen pääesiintyjää.

Children Of Bodomin ratkiriemukas olemus jaksaa säväyttää kerrasta toiseen. Perisuomalaisten mutta hyväntuulisten manausten kera lavalle täräyttänyt yhtye pisti pittiä pystyyn heti ensimmäisen ”Are You Dead Yet?” -ärjynnän saatteena. Laiho edusti vaatetuksellaan The Local Band -sivuprojektiaan, jonka debyytti-EP julkaistiin sattumalta samaisena päivänä.

children of bodomHate Crewta hellittiin lähes puolentoista tunnin setin aikana koko yhtyeen uran tiivistelmällä. Syksyllä julkaistulta ”I Worship Chaos” -albumilta tykitettiin hieman yllättäen ainoastaan kolme suurinta kappaletta, vaikka albumilta olisi listalle varmasti irronnut muitakin kovin varteenotettavia palasia. Albumin nimikkobiisin aikaan Laiho pyysi yleisöä ystävällisesti hajaantumaan kahdeksi, jotta mahdollistettaisiin illan jäätävin wall of death. Käskytys sujui kuin vanhalta tekijältä, ja tuosta vaan puolikas kenttäalueen kansasta iskeytyi raivolla vasten toisiaan, vetäen ainakin parikymmentä tulikokeeseen osallistunutta jalattomaksi. Pölyn laskeuduttua kävi ilmi, että kyseisen biisin sijaan tarkoitus oli ollut oikeastaan pistää humppa pyörimään vasta ”Blooddrunkin” aikaan, josta Janne Wirman sarkastisesti kosketinsoittimiensa takaa pientä Aleksia soimasi. Sattuuhan sitä paremmissakin piireissä. Maanläheisyys sekä yleinen varmaotteisuus ovat ominaisuuksia, jotka tekevät Bodomista entistäkin arvostettavamman.

Veivausta piisasi juuri sopivissa määrin, ja miesten huvittavaa kanssakäymistä on äärimmäisen miellyttävää seurata. Maininnan saivat myös eturivin aktiiviset fanit, Kolttatytöt, joiden paikannuksesta korvanappiinsa tiedon saanutta Jannea ei miellyttänyt tyttöjen sijainti liian kaukana rivin keskustasta.

Usein paljon pienemmilläkin lavoilla Suomessa soitellut bändi jaksoi vuolaasti kiitellä kuulemma tähänastisista Suomi-yleisöistään parasta. Katsojan perspektiivistä ilmaistuna täytyy todeta, että bändin isku on varmasti terävämpi kuin aikoihin – huolimatta edes siitä, että kiertuetta oli tähän iltaan mennessä takana jo Euroopan verran. Itsevarmojen sekä vetovoimaisten jätkien toiminta antaa osviittaa täydellisestä live-esiintymisestä, joka on sisältötarjonnaltaan enemmän kuin soittimien rassaamista. 80 minuuttia on aika, joka on tarpeeksi tyydyttämään tarpeet puuduttamatta, ja jonka jälkeen palaa pelikentille mielellään seuraavallakin kerralla.

Teksti: Vilma Ala-Koukkari
Kuvat: Pasi Eriksson

Kommentoi julkaisua