Mark Hunterin pystyssä pitämästä Chimairasta on lähtenyt viimeisetkin jäsenet debyyttialbumi- ”Pass Out of Existencen” ajoilta. Varsinkin biisien tekijä Rob Arnoldin lähteminen yhtyeestä nostatti fanien piireissä epäilyksen Chimairan jatkosta. Näin ei ainakaan vielä ole, sillä levyhyllyihin iskeytyy “Crown of Phantoms”, jolla ei ole jäähyväisleimaa kannessaan. Saako yhtye tämän levyn myötä lisäenergiaa pysyäkseen hengissä vai alkaako kohta mekaanisesti hengissä pidettävä vihannes pilaantua ja haisemaan nokkaan?

Vaikka porukka soittimien takana on vaihtunut miltei kokonaan, kuulostaa musiikki tutulta Chimairalta. Yhtye on nyt Bleed the Skysta rumpuihin tullutta Austin D’Amondia ja komppikitaraan tullutta Matt Szlachtaa lukuun ottamatta lainaporukkaa Dååthista. Tämmöinen bändijäsenten vaihtuminen on haitaksi Chimairalle, koska se tuntuu parilla aiemmalla levyllä hieman keskinkertaistavan kappalemateriaalia. Homma pitää aina aloittaa nollista, eivätkä biisit pääse levyjen myötä oikein kasvamaan ja saamaan lihaa luiden ympärille. Aivan kuten viikonloppualkoholisti sanoo aina sunnuntaina ”nyt loppu juominen, otan niskasta kiinni ja uusi elämä alkaa!”, mutta yritys tyssähtää seuraavaan perjantaihin, kun pullonkaula kutsuu – joillakin rahattomilla jopa kullinkaula, hui!

Tutun, mutta toimivan ”The Machinen” jälkeen kurkun pohjilta vapauttavasti yskittävä ja räkäisevä musavideosinkku ”No Mercy” onkin Chimairaa parhaimmillaan: kovaan iskevää, koko ajan elävää ja liikkeessä pysyvää rymistelyä, joka menee ainakin minun listallani bändin kappaleparhaimmistoon. Sai tämmöisenkin laiskanpullean kriitikonjämän hyppäämään pyörän päälle ja ajamaan vittu täysiä! Sanoitukset kertovat musiikkiteollisuuden janoisista, artisteista veret imevistä tahoista, jotka keräävät musiikintekijöiden kustannuksella voitot ja jättävät artistista vain tyhjän kuoren tuulten vietäviksi. Härskiä on bisnes, sanoi mummo kaupassa pilaantuneita tomaatteja puristellessa.

Myös seuraava ralli ”All Thats Left Is Blood” jatkaa hyvällä energialla eteenpäin, kuten myös ”I Dispise” vaikka välillä alkaa maistua geneerinen Chimaira-peruspulla suussa. ”Plastic Wonderland” rauhoittelee levyn vauhdin hurmaa, kunnes se lyö tuplabasuuria tiskiin ja taas mennään. Kappale on kivasti kipuileva ja eteenpäin vyöryvä. Tähän väliin tulee albumin väliaikakappale, jallukahvia ja dallaspullaa lärviin sekä pyyttonia pyttyyn, niin taas jaksaa! Nimikkokappale tuo esiin jo vähän puhtaitakin lauluja, pysyen kuitenkin mukavan brutaalina, raskaana ja hieman pirullisena. ”Spineless” on taas vähän kertosäkeessään groovemetallimainen, jonka jälkeinen ”Kings of the Shadow World”… Stopataas tähän!

Ettei mene nyt ihan biisi kerrallaan puimiseksi, niin ynnätään levylle lopullinen arvio. ”The Ages of Hell” jätti siis ensin pettymyksen karvaan maun suuhun, mutta aika tekee sille albumille hyvää, vaikkei se mikään mestariteos ole. “Crown of Phantomsin” ensimaku on oikein raikas ja makoisa, mutta ei tämä mitään riemunkiljahduksia revi minusta irti. Tätä suosittelen mielelläni ihmiselle, joka ei ole vielä Chimairaa kuullut, mutta yhtyeen alkutaipaleesta asti mukana olleelle sanoisin, ettei kannata ihmeitä odottaa. Eräs arvostelija aikoinaan sanoi, että Chimaira onnistuu joka toisella levyllään, joka pitää paikkansa. Onnistuneen albumin, kuten “The Impossibility of Reason” jälkeen on tullut hieman keskinkertainen nimikkolevy ja sitä rataa. Tällä laskutoimituksella olisi edellisen albumin pitänyt olla taas lähellä kymppiä, mutta näin ei aivan olekaan asiat, kuten myös tämän levyn kohdalla.

Suurin ongelma lienee se, että yhtye on jo aikoinaan näyttänyt kyntensä, joilla se osaa raadella kuulijan komeasti auki: brutaalia, tarttuvaa, raskaasti iskevää, vauhdikasta ja groovaavaa menoa. Seitsemännen levyn jälkeen on kuitenkin yhtyeen temput jo liian tuttuja. Kappaleista on tullut liian turvallisia ja ennalta arvattavia: laulut, riffit ja melodiat alkavat menettää voimaansa, vanhan toisto alkaa kyllästyttää, eikä yleisilmekään edellisiltä levyiltä ei ole muuttunut mihinkään. Bändin on yhä vaikeampi yllättää ja vakuuttaa kuulijaansa. Mutta ehkäpä tämä uppoaa paremmin alle parikymppiselle hevipiiskan kasvattajalle, kuin kolmekymppiselle kriittiselle ja kyyniselle kermaperseelle.

“Crown of Phantoms” ei siis ihmeidentekijä ole, mutta kaikin puolin muuten kelpo esitys kuitenkin. Sopii hyvin taustalle soimaan, kun haluat saada jotain tehdyksi tai päästä jonnekin ripeästi. Chimaira on hankala paikassa. Se tuntuu olevan jo parhaat vuotensa nähnyt eikä se taida tämän levyn tasosta ylemmäs päästä, enkä usko heidän näillä eväillä pääsevän ikinä metallimaailman tähtikentälliseen. Toisaalta yhtyeellä on vankka fanipohja, levyjen taso ei ole ikinä pudonnut paskan puolelle, vaan aina on saatu vähintäänkin keskinkertaisuutta parempaa lättyä. Mitä tahansa esteitä ja ongelmia on yhtyeen eteen lyöty, jonka edessä moni orkka olisi luovuttanut, on Chimaira lyönyt itsensä niiden läpi ja silti elossa voiden olosuhteisin nähden hyvin. Se jos mikä on jo kunniamaininnan arvoinen asia. Ei aina tarvitse olla syytä elää, jos ei ole hyvää syytä kuollakaan.

7/10

Kappalelista:
1. The Machine
2. No Mercy
3. All That’s Left Is Blood
4. I Despise
5. Plastic Wonderland
6. The Transmigration
7. Crown Of Phantoms
8. Spineless
9. Kings Of The Shadow World
10. Wrapped In Violence
11. Love Soaked Death
12. New Apocalypse (bonus)

http://www.chimaira.com/

Kirjoittanut: Ville Syrjälä