Chris Cornell – Mies, ääni ja seitsemän kitaraa
Kello 19.15 taustamusiikki vaimenee ja Chris Cornell astuu valokeilaan. Loppuunmyydyn Finlandia-talon yleisö taputtaa illan maestrolle, jonka edellisenä syksynä julkaistua “Higher Truth” -levyä seurannut maailmankiertue on vihdoin saavuttanut Helsingin. Artisti rikkoo välittömästi neljännen seinän vertaillen Yhdysvaltain ja Euroopan kielieroja, veistellen anekdootin monikielisyyden rikkaudesta ja sen vaikutuksista omiin kotioloihin, kun ei enää ymmärrä, millä adjektiiveilla lapset haukkuvat 51-vuotiasta isäpappaa. Karismaattisesti ikääntynyt Cornell tarttuu akustiseen kitaraansa ja kutsuu toverillisin saatesanoin Bryan Gibsonin pianon ääreen. ”Before We Disappearin” ensi soinnut kantautuvat hiljentyneen salin jokaiseen neliömetriin, ja baritoni avaa äänensä. Joukkohaltioituminen ja kylmät väreet. Tuo jumalainen ääni – se toimii ja kietoo kuulijat lujaan mutta hellään parin tunnin musiikilliseen rakasteluun herran soolomateriaalin, covereiden, Soundgardenin, Tempe Of The Dogin ja Audioslaven kappalein.
Chris Cornell on kiistatta yksi 90-luvun lahjakkaimmista rock-laulajista, eikä häntä syyttä ole valittu moneen kertaan alansa parhaaksi tahi parhaimmistoon musiikkimedian ja fanien äänestyksissä. Maanantainen ilta Finlandia-talolla saa eittämättä monet paikallaolijat antamaan siunauksensa ajatukselle, että edessämme todella on maailman paras (ainakin jos jätetään kuolleet rauhaan) rock-laulaja. Internetin aikakaudella löytää helposti spekulaatiota siitä, kuinka Cornellin käheys on kadonnut, mulkkupäisyys lisääntynyt ja hiuksetkin lähteneet. Tällaisesta mysteerimiehestä ei ollut tietoa illan keikalla. Satoja rundeja suurbändien nokkamiehenä riehuneesta kiharapäästä huokuu hyväntuulisuus, herkkyys, särmikkyys ja tarinankertojan taikuus. Ja varsinkin viimeistä korostan, sillä helposti unohtuu jumalaisen äänen alle tekstit, joissa elää lukuisa määrä upeita hahmoja ja kohtauksia, jotka käsittävät koko elämän ja kuoleman draaman kaaret. Eihän Chris kirjoittajana mikään Bob Dylan ole, mutta Neil Youngilta opitut huuliharppumaneerit ja Dylanin ”The Times They Are A-Changin” sävellyksen uudelleensanoitus ”The Times Are A Changin’ Back” osoittavat, ettei kisälli mestareista kauaksi jää.
”Higher Truth” on musikaalisessa perheessä varttuneen taiteilijan neljäs studioalbumi, ja kuten levykin, tukeutuu kiertue akustisen balladimaailman voimaan. Seitsemän kitaraa nojaa esteettisesti silmiä hivelevää taustakangasta vasten. Osaan kappaleista artisti pyytää multi-instumentalisti Bryan Gibsonia soittamaan pianoa, selloa tai muita kielisoittimia. Räväkämpien biisien kohdalla tyylitajuinen Cornell lisää taustabändin mukaansa laskemalla vinyylin neulan uusimpansa 12-tuumaiseen pintaan. Ilman muita bändijäseniä, ilman mittavaa valoshow’ta ja vailla hyökyviä äänivalleja jäljelle jää mies ja kitara. Ja kuinka helvetin hienosti tuo audiovisuaalisuus yksinäisestä hahmosta kuusikielisineen iskostuu sekä verkkokalvoille että korvakäytäviin. Cornell on kotonaan herkkävaistoisena trubaduurina surullisten laulujen maastossa, eikä hän unohda hetkeksikään historiaansa ja omaa arvoaan saati paikkaansa populaarikulttuurin kaanonissa. Kapteenina hän johdattelee yleisöä satamasta toiseen, ja huutelijarikkureille hän vastaa uusilla humoristisilla versioilla vaaditusta superhiteistä ”Like A Stone” ja ”Hunger Strike”.
Mainos päättyy
Kun Seattlen neljästä suuresta vokalistista Cobain ja Staley poistuivat demoniensa riivaamina (Cobainin tappo Courtney, eks usko!!!) tuonpuoleiseen, ovat jäljelle jääneet Vedder ja Cornell heittäytyneet poliittisiksi aktivisteiksi ja hyväntekijöiksi. Korkin kiinni kiertänyt Chris Cornell on perustanut vaimonsa kanssa järjestön, joka auttaa kaltoin kohdeltuja nuoria saamaan elämänsä takaisin raiteilleen. Eikä laulaja lavalla unohda viitata jenkkien nykyiseen poliittiseen tilanteeseen, hurrikaani Katrinan vaikutuksiin tai uskontojenkaan tarpeettomuuteen. Jotta huoli maailman tilasta tulee varmasti ymmärretyksi, entinen grungekukkoilija coveroi John Lennonin ”Imaginen”. Tuoreelta levyltä nousevat parhaiten esiin ”Worried Moon”, jossa laulajan äänenkäytön monipuolisuus hurmaa kuulijan, sekä Cornellin vaimolle omistettu herkistelevä ”Josephine”, jonka ”mies(!?)” soitti aikoinaan puhelimen välityksellä tyttöystävälleen saaden hänet kappaleen päätyttyä puolisokseen. “My sweet Josephine / Won’t you come and marry me? / I got every kind of love that you would ever need / Dying here on bended knees.” Vanhoja faneja kunnioitetaan tukulla tuttuja klassikkoja, sillä Cornellin laulukirjasta löytyy sellaisia helmiä kuin Soundgardenin ”Rusty Gage” superhitti ”Black Hole Sun”, Audioslaven ”Wide Awake” sekä ”I am The Highway” ja loistavat Temple Of The Dogin ”Call Me A dog”, ”Hunger Strike” ja ”Wooden Jesus”.
Lauluntekijän ominaisuudessa Cornell on monesti sanonut haastatteluissa, että tarvitsee vanhojen toistamisen lisäksi vaihtelua, uusia biisejä sekä tyylikokeiluja. Tuloksetkin ovat soololevyillä siten olleet moninaisia ”Euphoria Morningin” komeiden kappaleiden törmätessä Timbalandin tuottamiin klubirenkutuksiin. Toivottavasti ilo entisten laulujen esittämiseen ei kuitenkaan kokonaan sammu, sillä iättömät klassikot loistavat myös Finlandia-talolla selkeästi settilistan kirkkaimpina tähtinä.
Kappaleet:
Before We Disappear
Can’t Change Me
As Hope & Promise Fade
The Times They Are A-Changin / Times Are Changin Back (Bob Dylan cover)
Nearly Forgot My Broken Heart
Fell On Black Days (Soundgarden)
Thank You (Led Zeppelin)
Doesn’t Remind Me (Audioslave)
Call Me A Dog (Temple Of The Dog)
Blow Up (Soundgarden)
Let Your Eyes Wander
Nothing Compares to You (Prince)
Wide Awake (Audioslave)
Rusty Cage (Soundgarden)
Seasons
Misery Chain
I Am The Highway (Audioslave)
Black Hole Sun (Soundgarden)
Worried Moon
Hunger Strike (Temple Of The Dog)
Wooden Jesus (Temple Of The Dog)
Imagine (John Lennon)
——-
Scream
Josephine
Higher Truth
Mainos päättyy
Raportti: Miika Karvanen