Yhdysvaltalainen Chris Holmes on parhaiten tunnettu W.A.S.P.:in entisenä pääkitaristina. Hän soitti yhtyeessä vuosina 1982–1990 sekä 1996–2001. Yhtyeestä lähdön jälkeen mies keskittyi työskentelemään muutamien kalifornialaisten metallibändien kanssa. Vuonna 2012 marraskuussa hän julkaisi omakustanteisesti soolouransa ensimmäisen levyn ”Nothing To Lose”. Debyyttialbumin saatua hyvän vastaanoton, Holmes julkaisi toisen albumin ”Shitting Bricks” viime vuoden toukokuussa. Jatkoa tulee, sillä ensi viikon perjantaina ilmestyy soolouran kolmas albumi ”CHP”.

Se on oikeastaan kooste kahden aikaisemman levyn parhaista paloista, käytännössä siis kokoelma, joka sisältää neljä kappaletta omakustanteiselta albumilta ja loput ”Shitting Brickisiltä”. Holmesin musiikki on pelkistettyä rockia, jossa on hiukan progressiivisia vivahteita. Soundi on rosoinen ja asenne on niin kuin rockissa kuuluukin olla: haistatetaan maailmalle pitkät. Holmesin ääni on karkea, mikä sopii yhtyeen musiikilliseen tyyliin.

”Loser” aloittaa albumin hiukan apaattisella laulamisella, mutta kertosäkeessä kappaleeseen tulee energisyyttä. Biisi on itsessään suhteellisen tarttuva, ja kitarariffit kuulostavat hyvälle; loppua kohden se kuitenkin muuttuu hiukan sekavaksi erikoisen suhinaefektin takia. Seuraavana tuleva ”They All Lie And Cheat” alkaa erikoisella rumpukompilla, joka soi koko raidan läpi. Kappaleessa isä ohjeistaa poikaansa olemaan luottamatta muihin, sen sanoma ihmisistä on siis melko negatiivinen. Poikkeavan kappaleesta tekee se, että mukana on myös naislaulaja, jolla on kappaleen puolessavälissä oma lauluosuus. Se tekee biisistä toisaalta monipuolisemman, mutta itse en juuri välittänyt naisen lauluosuudesta, joka ei ole kovin erikoinen. ”Way To Be” on sitä vastoin menevä. Siinä lauletaan vastakkaisuuksista tyyliin ”Don’t try it, just try that, / come up here, go down that”. Kappaleen sanoitus ei ole järin syvällinen, mutta toisaalta se sopii melodiaan. Kitarasoololle ja riffeille on tehty tilaa, mikä on varsin luonnollista pitkän linjan kitaristille.

Neljäntenä tuleva ”Down In The Hole” on ehkä albumin pohjanoteeraus. Se on yksitoikkoinen ja toistaa nimeään ihan liikaa vajaan neljän minuutin aikana. Vaikka kuuntelin albumin useamman kerran, halusin ohittaa tämän kappaleen joka kerta. Seuraavana tuleva ”Shitting Bricks” pelastaa kuitenkin tilanteen. Se on albumin kovin rock-kappale; se on energinen ja tarttuva, ja kitarasoolo kruunaa kappaleen. ”Get With It” –biisin kohdalla tulee pieni tasonlasku, mutta sekin on menevä rock-kappale, vaikka ei aivan yllä edeltäjänsä energisyyteen. Siitä löytyy kuitenkin asennetta ja kitarasoolo, joten se on taattua Holmesia. ”Let It Roar” on aika tasapaksu eikä juuri herätä mielenkiintoa mutta menee taustameluna esimerkiksi baarissa.

”Born Work Die” tuo lisää eloa albumille ottaessaan nimensä mukaisesti kantaa työelämäpainotteiseen elämään. Kertosäe on tarttuva, ja mukaan on taas laitettu kitarasoolo. Kuusi minuuttia on turhan pitkä aika, siitä olisi voinut karsia pari minuuttia pois. ”502:ssa” on säröinen soundi, jonka vuoksi sanoista on hankalaa saada selvää. Kappaleessa kuulee poliisiradion useampaan otteeseen, mikä tekee siitä erilaisen. ”TWMF” on nimetty oudosti, mutta erikoisen nimen merkitys tulee selville kertosäkeessä, jossa viitataan kaksinaamaisiin ihmisiin. Siinä on jopa omanlaisensa sanoma, ja melodia on ihan tarttuva. Tästäkin raidasta olisi tosin voinut karsia hieman pituutta.

Kaksi viimeistä kappaletta on livetaltiointeja ”Shitting Brickistä” ja ”Let It Roarista”. Ensimmäinen alkaa mielenkiintoisella, ehkä hiukan ahdistavalla parin minuutin introlla. Itse laulun alettua joutuu kuitenkin huomaamaan, kuinka huono äänenlaatu on. Laulu kuuluu juuri ja juuri soittimien alta. Jälkimmäisen laatu ei ole niin heikko, mutta silti herää kysymys, mihin näitä kahta livetaltiointia tarvittiin albumilla? Ne eivät tarjoa kuuntelijalle oikeastaan mitään uutta. Itselläni heräsi epäilys, että ehkä ne ovat vain tuomassa levylle lisää pituutta.

Albumi on kokonaisuutena ihan toimiva, siinä on muutama erikoisempi raita ja pari todella tiukkaa rock-kappaletta. Kuitenkin siellä on muutama selkeä ”täytekappale”, jotka eivät herätä kiinnostusta kuunnella. Useiden kappaleiden sanoituksista huomaa, että Chris Holmes on omillaan enemmän kitaran kuin kynän kanssa. Jotkin sanoitukset ovat nimittäin melko onttoja ja tyhjänpäisiä. Kitarasooloja levyllä on runsaasti, ehkä vähän liikaakin, sillä muutamat kappaleet vaikuttavat pitkästyttäviltä pituutensa vuoksi. Kitarasooloja karsimalla kappaleista olisi saatu aikaan vaihtelevampi albumi. ”CHP” on hyvä valinta niille, jotka tykkäävät kuunnella tiukkaa rockia ilman sen suurempaa syvällisyyttä. Albumilla on omat hetkensä.

6/10

Kappalelista:

1. Loser
2. They All Lie And Cheat
3. Way To Be
4. Down In The Hole
5. Shitting Bricks
6. Get With It
7. Let It Roar
8. Born Work Die
9. 502
10. TFMF
11. Shitting Bricks (live)
12. Let It Roar (live)