Civil War – The Killer Angels

Civil War -yhtyeen esikoislevyä kuunnellessaan on orkesterin vertaaminen Sabatoniin lähes automaattista; arvostelijoilta tätä ehkä jopa odotetaankin. Ymmärrettävää, ottaen huomioon, että yhtyeen kuudesta jäsenestä neljä ovat tehneet itsensä tunnetuksi juurikin Sabatonin riveissä. Kitaristit Oskar Montelius sekä Rikard Sundén olivat yhtyeen perustajajäseniä, rumpali Daniel Mullback vaikutti yhtyeessä vuodesta 2001 lähtien ja kosketinsoittaja Daniel Mÿhr puolestaan vuodesta 2005. Yhteensä Civil Warista löytyy siis 44-vuotta Sabaton-kokemusta, ja lisäksi uuden orkesterin riveihin on poimittu mukaan myös Sabatonin keikkateknikko Stefan Eriksson sekä Astral Doorsista tuttu vokalisti Nils Patrik Johansson. Bändien vertailu lienee siis se ilmeisin tapa lähestyä Civil Warin musiikkia.

Allekirjoittaneelle tämä kuitenkin luo haasteen; Sabatonin musiikki ei ole itselleni tuttua. Olen kuullut hajakappaleen siellä, toisen täällä, mutta pääasiassa yhtyeen pitkähkö ura ja kattava katalogi on jäänyt vieraaksi. ”The Killer Angels” -albumin pyörähtäessä käyntiin on kuitenkin myöhäistä paikata tätä aukkoa sivistyksessäni, eli vertailu jää tällä kertaa pois. Toisaalta tämä tarjoaa minulle myös mahdollisuuden kuunnella Civil Waria omana itsenään, ei niinkään Sabatonin jälkeläisenä. Orkesterin esikoisalbumi antaa myös viitteitä siitä, että juuri tämän kohtelun he ansaitsevat.

Albumi polkaistaan käyntiin kappaleella ”King Of The Sun”. Intro alkaa, tunnelma nousee. Kuvittelen päässäni orkesterin lavalle, pimeää, muutamat tummansiniset ja violetit valot luovat spotteja lavalle. Yleisö karjuu, biisi räjähtää käyntiin. Reilusti kuudetta minuuttia soiva hitaamman puoleinen kappale vakuuttaa allekirjoittaneen täysin jo ensimmäisen kertosäkeen aikana. Erityisesti Nils Patrik Johanssonin vokaalityöskentely uppoaa välittömästi. Persoonallinen ja loistavan monipuolinen tenoriääni ulvoo rosoisesti minusta välittömästi kirkuvan fanitytön orkesterilleen. Tässä on sitä tunnelmaa, mitä powermetallia ylpeästi paukuttavalta orkesterilta kaipaankin. Soittotaitoakaan ei orkesterilta puutu, ei millään osa-alueella. On varsin ilmeistä, että miehet ovat metallimusiikin veteraaneja, erityisesti powermetallin parissa.

Kuuntelen ensimmäisen kappaleen haltioissani läpi neljästi. Käyn parvekkeella haukkaamassa happea. Arvostelujen pitäisi olla lyhyitä ja ytimekkeitä, mutta jos kaikki kappaleet ovat tälläisiä, puhutaan kymmenen arkin tekstistä. Pistän seuraavan veisun rullaamaan. ”First To Fight” on jo huomattavasti nopeampi: kappale potkii kovaa alusta loppuun, eikä pyytele anteeksi missään vaiheessa. Aloituskappaleen kannattelevia nousuja, laskuja, ja yleistä draaman ilmapiiriä ei silti tarjoilla. Huh, ehkä tästä sittenkin selvitään alle kymmenen arkin.

Kolmas kappale, ”Saint Patrick’s Day” kuitenkin palaa aloituksen ohjastamalle polulle. Soitanta on hidasta ja rytmikästä, dramatiikkaa tarjoillaan yleisölle isolla kauhalla, taustakuoro luo mahtavaa syvyyttä vokaaleille, ja loppuun sijoitettu mahtava kitarasoolo nostaa tunnelmaa entisestään. Nopeammin rullaava ”Rome Is Falling” pistää vieläkin paremmaksi, erityisesti uskomattoman tarttuvan, taustakuoron sävyttämän kertosäkeensä ansiosta. Tästä tulee varmasti yleisön kestosuosikki, erityisesti livenä kuultuna.

Kuuntelen levyn loppuun. Aloitan alusta, kuuntelen levyn uudestaan, ja kolmannen kerran heti perään. Voisin kirjoittaa jokaisesta kappaleesta vähintäänkin virkkeen. Haluaisin kirjoittaa jokaisesta kappaleesta vähintään virkkeen. Se ei ehkä kuitenkaan ole järkevää. Orkesteri pitää alun luomaa korkeaa tasoa yllä loppuun saakka. Soitanta jakautuu hitaan, progressiivisemmin rakennetun tunnelmoinnin, ja menevämmän, puhtaan metalliryskeen välillä. Levy tarjoaa kaikkea, mitä powermetallin ystävät voivat haluta. Draamaa. Soturimaista, jopa keskiaikaista ilmapiiriä. Tarinallisia, genrelle ominaisien teemojen ympärillä pyöriviä lyriikoita. Uskomatonta tunnelmaa, joka sai alkutekijöissään olevan naamakarvoitukseni kasvamaan jopa keskiajalle sopiviin mittoihin. Ainakin albumin kuuntelun ajaksi. Albumin tuotantopuolelta tai orkesterin soittotaidostakaan ei moitteita löydy. Biisit tuodaan läpi armottomalla ammattitaidolla, ja mikä parasta, aidolla tunteella.

Ilmoitin karkeasti samaan genrelokeroon sijoitettavan Powerworldin albumia arvostellessani hakevani sodan syttyessä marssitunnelmaa muualta. Hakuni on tiensä päässä. Civil War räjäyttää pankin esikoisellaan, ja allekirjoittanut kiipeää välittömästä fanibussin etupenkkiin. Varsinaisesti mitään uutta orkesteri ei yleisölleen tarjoile. Soitanta ei kuitenkaan jää geneeriseksi, vaan musiikki on selkeästi Civil Warin omaa musiikkia, joka varmasti löytää yleisönsä metalli-ihmisten keskuudesta. Pakkohankinta kaikille powermetallin ystäville, pyytteettömästi suositeltava kaikille muillekkin.

9/10

Kappalelista:
1. King Of The Sun
2. First To Fight
3. Saint Patrick’s Day
4. Rome Is Falling
5. Sons Of Avalon
6. I Will Rule The Universe
7. Lucifer’s Court
8. Brother Judas
9. My Own Worst Enemy
10. Gettysburg
11. March Across The Belts

https://www.facebook.com/Civilwarsweden

Kirjoittanut: Pekka Nyrhinen

Kommentoi julkaisua