Tässä kädessäni pitelen oululaisen Clock Paradoxin debyyttialbumia ”Egotheism”. Musiikin eteen häärii soittajia mm. bändeistä The Man-Eating Tree, Abysmalia, Impish ja Komi Bell, ja yhtyeen tyylisuuntaus kolahtanee progressiivisen death metallin lokerikkoon. Pistetääs soittaen, sanoisi vaikkapa postimies tai joku.

Ensimmäinen yleisvaikutelma yhtyeestä on Opeth, mutta enemmänkin perinteisen death metallin puolelle mennään ja tunnelma on ahdistavampi. Sävellyskynä ei ole kirjoittanut mitään helppoja ja tuttuja melodioita, mikä entisestään lisää ahdistavuutta. Armopaloja ei ole tarjolla, vaan poistuuppiva tunnelma pitää alusta loppuun. Soundimaailma on raaka, hiomaton, raastava, kuiva ja jääpuikkomaisen ohut. Ensimmäinen kehusana tulee lauluista, jotka kulkevat komeasti erilaisista murinoista aina kalmankohmeisiin ja korkeisiin huutoihin, loistavaa jälkeä sen osalta. Sanoitukset kurkistavat psykopaatin päiväkirjoihin, jotka ovat enemmänkin filosofisen maalailevia kuin irtoraajoilla ja elimillä potkupalloilevia.

”Virtual Compassion” tuo kyllä jo mainitun ruotsalaisbändin mieleen; tosin raa’alla voimalla ja bass droppauksella saadaan hienosti rikottua sitä vaikutelmaa. ”In The Flesh” jatkaa samalla vimmalla tuoden välillä jopa Strapping Yound Ladin mieleen, tosin kertosäkeen kitaramelodia kuulostaa hieman hölmöltä korvaani. ”Machine Mind” jaksaa kivasti kipuavalla melodiallaan ja nakuttavalla tahdillaan liikutella niskojani mukanaan. ”Cleasing Self” onkin sitten hitaampi tekele, joka ei oikein jaksa rakentua kunnolla loppuunsa, jotta se herättelisi kuuntelemaan kappaleen uudestaan. ”God Complex” ja ”Void” jatkavat levyn alkupään fiiliksillä. ”Origo” jää hieman tylsäksi intervalliharjoitteluksi, koska ei oikein ripeistä kohdista eikä rauhallisemmista mäiskimisistä jää mitään mieleen. Levyn päättävä ”Paradigm” jättää ainakin tämän kuulijan miettimään, jaksaako enää toistamiseen ottaa levyä kuunteluun.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Yhtye on mielestäni parhaimmillaan ripeimmissä ja rankimmissa kaahauksissaan, jolloin oikein mukavaa mähinää ja mäiskettä on tarjolla. Menokohtauksissa rumpalointi tuntuu tosin jäävän kuten juoksukilvassa peräpäähän, kun muut jäävät taistelemaan, kuka kerkeää ensimmäisenä maaliviivalle. Herkemmissä kohtauksissa yhtyeen tunnelmanluonnin venyvyys ja sävelkynän kostea muste eivät oikein meinaa tarttua kuulijan korvaan. Joko musiikista tulee sellainen fiilis, että tämä kuulostaa kyllä nyt liian tutulta ja jossain olen tämän ennenkin kuullut, tai sitten yhtye yrittää liikaa hakea jotain outoa melodiakulkua, joka kuulostaa hieman sinnepäin ammutulta. Liidikitarat jättivät ainakin pahan maun suuhun. Musiikki jätti minut miettimään, oliko tunnelma minulle liian raskas ja ahdistava, että löytäisin tarpeeksi hyviä aspekteja, vai eikö niitä ollutkaan edes oikein tarjollakaan.

”Egotheism” jätti sellaisen fiiliksen, että oliko tämä kuitenkaan se paras, mihin kokeneiden muusikoiden bändi pystyy, vai eikö tällä kertaa vain osunut. Hyviä hetkiä oli siellä täällä, mutta ne jäivät vain hetkiksi. Kaikesta kuulemastani jäi vähän puolihuolimaton ja loppuun asti viimeistelemätön tunne. Kenties vaadin mahdottomia, mutta kun nykyään bändien määrä kasvaa entisestään ja musiikin paljous käy ylivoimaiseksi, alkaa vaatimustasokin nousta, eikä Clock Paradoxin rahkeet ainakaan tällä kertaa riittäneet ainakaan kohdallani. Suosittelen silti kaikille tämän genresuuntauksen intoilijoille ”Egotheismia” kuultavaksi. Jätti se silti sentään sellaisen perstuntuman, että saattaa tämä muille pudotakin, vaikken itse innostunutkaan.

6/10

Kappalelista:
1. Virtual Compassion
2. In the Flesh
3. Machine Mind
4. Cleansing Self
5. The God Complex
6. Void
7. Origo
8. Paradigm

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

http://www.clockparadoxband.com/

Kirjoittanut: Ville Syrjälä