Suomirockista on hankala puhua ilman, että mainitsee CMX:n, mutta samalla tulee outo tunne puhuessa yleisesti suomirockista samassa lauseessa CMX:n kanssa. Uskoisin silti, että suomirock olisi vielä nykyistä kamalampi asia ilman yhtyeen vaikutusta siihen ja yleensäkin suomalaiseen musiikkiin. CMX on vihattu ja rakastettu, keikkailun lopettanut ja lavoille palannut; se on arvostelijoiden lellikki ja inhokki; bändi on pyrkinyt yli rajojen ja antautunut rajoituksilleen, mitä nyt pitkäikäisten yhtyeiden uraan kuuluukin. Näin hyvin ei moni orkesteri vanhene. Yhtye on jaksanut kiinnostaa vuodesta toiseen ja jaksaa edelleenkin. Nyt arvosteluvuoroon saadaan bändin 14. kokopitkä ”Seitsentahokas”.

Valtaisan, kylmän ja vaikean ”Talvikuninkaan” jälkeen tuli vuoroon kevyt ja popahtava ”Iäti”, jolle itse lämpenin hitaasti, kunnes unohdin sen kokonaan. Se oli jotenkin sekamelskainen ilman selkeää, toimivaa linjaa. Kuullessani uudelta albumilta ensimmäisen maistiaisen ”Kusimyrsky” ja sen seitsentahtisen progejunnauksen meinasi alkaa tuttuus vaivata, kunnes tulin biisin puoliväliin ja toisto rupesikin pureutumaan selkäytimeen kappaleen kasvaessa komeasti loppuunsa: loistokappale! Toinen sinkkulohkaisu ”Rikkisuudeltu” oli myös tutun turvallinen radiopoppis, joita yhtyeeltä on usein tottunut kuulemaan. Joten pintaan nousi hieman ristiriitaiset fiilikset siitä, mitä odottaa uudelta levyltä, taasko progea? Yleensä CMX:n kohdalla ei ole tarvinnut olla paskan levyn pelossa, mutta tällä kertaa se pelko paljasti inhottavat kyntensä kuin odottaen saadakseen iskeä ne selkänahkaani. Hieman siis pelotti pistää levy soimaan. Yhtyeen fanipoikana olen tottunut bändin uutukaisen korkkaamaan jopa rituaalimaisin aikein, nyt lähinnä siivosin – saatanallista puuhastelua tosin sekin.

Albumi onkin rock-albumi, rokkaavinta CMX:ää pitkiin aikoihin. Ensimmäisenä mieleen tulivat ”Vainajala” ja ”Aurinko”, onhan siellä vähän ”Isohaarakin”. Kun noilla levyillä pysähdyttiin rauhoittelemaan ja kokeilemaan kaikenlaista, ”Seitsentahokkaalla” mennään eikä meinata. Aluksi alkoi tulla ikävä Tuomas Peippoa, joka lähti rumpujen takaa ennen tätä albumia. Tilalle on tullut Olli-Matti Wahlström, joka on tuttu 51Koodia-orkesterista sekä Kumikamelista, mikä sinänsä on ironista, koska sillä bändillä ei taida positiivista sanottavaa CMX:stä olla. Hänen rumputyylinsä tuo mieleen Peippoa edeltäneen Pekka Kanniaisen. Suoraviivaisempaan, kovaa iskevään suuntaan yhtyettä siis rumpaloidaan, mutta samalla jotenkin virkistävään ja virkeäänkin. Ja hyvinhän mieheltä irtoavat vanhatkin kappaleet, tätä olin joulukuussa Tavastialla todistamassa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Kappaleet ovat hyvin kitara- ja riffivetoisia lopun rakentuessa sen ympärille. Melkein jokaista kappaletta ohjastaa nykivästi rytmittelevä parin hassun soinnun kitarariffi. Rytmi onkin melodioita isommassa roolissa, vaikkei tässä Meshuggahia lähdettykään tekemään. Semmoinen mukava kädestä kiskaiseva ote albumilla on koko ajan päällä. Ei kerkeä jäämään ihmettelemään ja makustelemaan, kun kappale jo loppuu ja seuraava alkaa. Levystä nousee mielikuvia loputtomasta pudotuksesta, jonka aikana vauhti välillä meinaa repiä raajat mukanaan, kun taas hetkittäin on aikaa maisemiakin tuijotella ja miettiä elämäänsä diakuvin silmiensä edessä. Musiikki on kuitenkin hyvin yhtyeen näköistä ja kuuloista, tutut elementit ovat siellä ja yhtyeen tunnistaa jo heti parista ensimmäisestä tahdista.

Paremmin CMX:lle istuu tämä rankempi rock kuin hevin soitto. Heti alkuun levy tuntuu vähän pötkömäiseltä ja on hankala erotella kappaleita toisistaan. Tämä siis vaatii kuuntelukertoja, jotta unohtaisi odotuksensa ja vanhoihin vertailun, minkä jälkeen albumin luonne vasta aukeaa. Kuvailisin albumia adjektiiveilla suora, nuori, likainen, konstailematon, pakottamaton, alaston, alkukantainen, dominoiva, mutta kuitenkin vieraanvarainen ja turvallinen. Aivan kuten vanha juoppoystävä, jonka uskaltaa kutsua kotiinsa tietäen, ettei se ainakaan mitään riko, vaikka vähän kikkeliä esitellen riehaantuukin. Hauskat juhlat on kuitenkin taattu, mitä nyt joku vähän kusee kukkamultiin ja kaatelee viiniä paikkoihin, joista sitä ei saa irti.

Yrjänän sanoituksissa iskee muutama erikoinen juttu korvaan: ”On pyhä sana vittu”, ”kieli maistuu paskalta suussa”, johan nyt! On kuolemaa, vanhuutta ja väkivaltaa, huulet tulevat usein esiin, seksiin vie heti ajatukset. Olen ollut aina laiska tutustumaan tarkemmin Yrjänän tekstien lähteisiin ja viittauksiin, laiska lukemaan kirjoja näet. Käy itselleni se tuttu juttu, joka Nirvanan ”In Bloom”-kappaleessakin mainitaan: tiedän sanat ja on kiva laulaa mukana, mutten tiedä, mistä sanoituksissa puhutaan. Kivalta ne kuitenkin kuulostavat yksittäisinä lauseina ilman sen kummempaa yritystä ymmärtää niitä. Laiskuus! On siellä kuitenkin seassa aiheita, jotka pistävät mietityttämään, ja osa vaan luo jännittäviä mielikuvia päähän. Onni ja jännä! Yrjänän laulu ei ole erityisesti vauhtikohdissa kuulostanut pitkään aikaan näin hyvältä, raivo ja vimma tuntuvat aidolta ja korvat diggaavat hei kybäl!

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Huonoa kappaletta ei levyllä ole, kaikissa on oma jännänsä, vaikka pari niistä meinaa lipsahtaa ”unohdettujen perus-CMX-biisien” -kansioon. Helmiksi muodostuvat vauhdikas ”Etuvartio”, tunnelmaltaan jännittävä ”En Tahdo Nähdä Enää Yhtään Alastonta”, kertaalleen mainitut ”Kusimyrsky” ja se ainoa balladi ”Rikkisuudeltu” sekä ”Me Tulemme Kaikkialta”, jossa huomio siirtyilee rumpaliin. Uskon lopunkin levyn aukeavan ajan mittaan, edelleen kuitenkin puuduttaa nuo levyn pötkömäiseksi tekevät laiskat riffijunnaukset. Albumin suurin ongelma onkin se, että levyn viimeiset ”Jyrsijä” ja nimikkoralli eivät enää jaksa innostaa aivan yhtä lailla kuin levyn alkupuoli. ”Luotisuorasta” tulee mieleen ”Kivinen Kirja” ja ”Olet Tässä”, toisaalta ei se huono asia ole. ”Nrsisti” ja levyn aloittava ”Valoruumis” ovat kyllä myös hyviä kappaleita.

Loppupeleissä ”Seitsentahokas” on onnistunut teos. Se on kuin kappaleensa ”Rikkisuudeltu”: helppo ensin ohittaa paskana, mutta kun sille antaa aikaa ja tilaa, palkitsee se kuulijansa. Kuitenkaan näin suoraviivaista albumia ei bändi ole tehnyt sitten ”Vainajalan” tai kenties jopa ”Veljeskunnan” aikojen. Vaikka yhtye on aina luvannut jotain tiettyä linjaa aiemmille levyilleen, mukaan on kuitenkin ympätty aina sitä sun tätä sekaisin. Harvinaista siis on, että yhtye tällä kertaa on uskaltanut päästää käsistään ihmisten kuultaviksi näinkin suorasukaisen, riisutun ja ytimekkään levyn. Vaikka mielestäni yhtyeen parhaat levyt on juuri ne suurimmat, vaikeimmat ja oudoimmat, kuten ”DS” ja ”Aion”, on ”Seitsentahokas” tervetullut vastakohta. Yhtye on kuin nuorennusleikkauksen saanut, kuitenkin näyttäen ja kuulostaen samalta kuin ennenkin. Ai niin, ja Soundin CMX-erikoisnumero levyn kera oli oikein hieno juttu sekin!

8½/10

Kappalelista:

1. Valoruumis
2. Etuvartio
3. En tahdo nähdä enää yhtään alastonta
4. Luotisuora
5. Nrsisti
6. Kusimyrsky
7. Rikkisuudeltu
8. Me tulemme kaikkialta
9. Jyrsijä
10. Seitsentahokas

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

http://cmx.fi/

Kirjoittanut: Ville Syrjälä