Constantine – Resign Due

Heavy- ja progemetallia sekoitteleva jyväskyläläinen Constantine sai kolme vuotta sitten ilmestyneellä albumillaan oikein mukavan vastaanoton kuuntelijoilta ja arvostelijoilta. Se vienee vähän paineita pois tältä kakkosalbumilta ”Resign Due”. Nyt eivät enää pelkät taidot riitä, pitää olla myös lihasta ja massaa, että pysyy kovan kilpailun tuiskeessa pystyssä. Ylitarjonnan seasta on hankala erottua ja varsinkin löytää muurien välistä ne raot, joista puristautua ulos ihmisten kuulolle. Katsotaanpa, miten yhtye noista rööreistä ulos survoutuu.

Muistan aikoinaan kuulleeni hetken tuota debyyttialbumia, jonka kuuntelukokemus jäi kuitenkin melko lyhyeksi. Kuten monen muunkin yhtyeen tuotoksissa, kaikki paketissa on viimeisen päälle kunnossa, mutta musiikki ei jätä mitään jälkeä mieleen. Sama tuntuu omalla kohdallani käyvän ”Resign Duenkin” kanssa. Tulipas yhteenveto jo melko aikaisin lätkäistyä, jatketaanpas kuitenkin hetki vielä puimista.

Levy tuntuu liikkuvan enemmän vanhan koulukunnan heavy metallin pölyjä pyyhkiessä ja pintoja kiillottaessa, eikä progeilulle ole annettu sijaa myllertää omin päin, sen paikka on oikeastaan kuin autossa pelkääjän paikalla. Itse huomaan olevani se takapenkin kakara kyselemässä, milloin ollaan perillä. Vauhtikaan ei päätä huimaa ja ulkonakin on melkoisesti lunta jonne mätkähtää, joten autosta ulos hyppääminen ei tunnu mahdottomalta tempulta. Ratin takana onkin mies, joka ei hirveästi tunne road ragea eikä pahoita mieltään kanssamatkustajien temppuilusta vaan tuntuu vain ajavan rauhassa turvallisesti kohti kotia. Välillä kyllä tuuli hieman ottaa autoon, joka alkaa vähän heilahdella; auto käy välillä pientareellakin ja kivet iskeytyvät pohjaan. Yhtäkkiä alkaa jännitys takapenkillä kasvaa ja tekee mieli istua autossa vöissä mieluummin kuin hypätä siitä ulos. Tämmöinen tilanne tuli vastaan varsinkin tuossa instrumentaalisen nimikkorallin loppupuolella, kun rumpali päästettiin rullaamaan kannuja pitkin portaita rytmikkäästi ja saksofonikin rääkyy häijysti mukana. Ehkei tämä autokyyti olekaan niin tylsä, kuin ensin ajattelin.

Mikään ei oikeastaan tunnu uudelta, tuoreelta ja ihmeelliseltä, vaan koko ajan tulee se tunne, että tämän olen kyllä muuallakin kuullut. Tämä ei tosin ole mitään tavatonta, kun elämme aikoja, jolloin ”kaikki on jo tehty”. Yksi musiikin ongelmista tuntuu olevankin sen ennalta-arvattavuus. Aivan kuin junassa istuisi ja kuuluttaja ilmoittaisi seuraavan pysäkin kätevästi etukäteen. Kun akustiset kitarat alkavat soida, tietää vauhdin hidastuvan, ja kun sähkökitara iskee rajummin, isketään rokkivaihde silmään. Albumilla on myös kaksi miltei identtistä slovaria, jotka pintapuolisella tarkastelulla kuulostavat liian samoilta. Kiinnostavimmat hetken tuntuvatkin olevan silloin, kun yhtye iskee kikkavaihteen silmään. Onneksi ne kohdat eivät kuulosta liialliselta soittorunkkailulta, vaan enemmänkin kaverusten hauskalta ajankululta, mutta pelkästään niillä ei vielä vahvoja kappaleita rakenneta.

Keskitytäänpä välillä siihen, mikä levyllä toimii. Yhtyeen jäsenet kuulostavat ammattilaisilta omilla paikoillaan. Kitarat iskevät kevyestä akustisista vedoista rokkiriffeistä kepeisiin soololurituksiin, etevää bassottelua kuulee siellä täällä, ja laulaja junttaa korkealta ja kovaa komealla ja kansainvälisellä laulusoundillaan, josta on suomalaisen mämmin ja saunapierun haju kaukana, vaikkakin hän omaan makuuni kuulostaa välillä liian jonbonjovimaiselta. Tosin jotkin korkeammat kiekaisut tuovat välillä mieleen Daniel Gildenlöwin, kuten musiikki ylipäätään tuo vanhemman Pain Of Salvationin mieleen, mikä ei ole lainkaan huono asia. Erityismaininnan pistän bändin rumpalille: tiukkaa groovea sekä hyvää pärinää ja kilkatusta huimissa vauhdeissa ja tiukoissa käännöksissä. Sillä puolella ei ole mitään pahaa sanottavaa, muuten kuin omat mieltymykseni kompastuskivet.

”Resign Due” saattaisi olla jonkun toisen korvissa merkittäväkin teos. Kaikki tuntuu olevan kivasti kohdillaan, ja koko pakkaus muutenkin kuulostaa siltä, että sen voisi vaivattomasti purkaa ja koota isommallekin areenalle esiintymään ja yleisö olisi yhtä pähkinävoita. Itselleni yhtye on liikaa vanhoissa tempuissa roikkuva, ennalta arvattava ja liian pyöreäksi hiottu tapaus. Jos sinuun uppoaa perus- heavy metalli, saattaa tämä olla lähempänä sinun maastojasi; minun korviini se taas kuulostaa aika läpikäydyltä ja puuduttavalta. Bändin uusimmassa musavideossa on hetki, johon kiteytin koko yhtyeen: kun laulaja heittää tukkansa naamalleen, alkaa hän heti korjata sitä takaisin ja korvien taakse. Liian siistiä ja sliipattua siis.

5/10

Kappalelista:

    1. Dream of Me
    2. World Undefined
    3. Reaching the Invisible
    4. Halo
    5. Lost Inside a Mind
    6. Resign Due
    7. Alice
    8. The Broken Remain

Constantinen kotisivut
Constantine Faceboookissa
Täältä saa ostettua tämän albumin

Kirjoittanut: Ville Syrjälä

Kommentoi julkaisua