Copenhell 2013, 14. – 15.6.2013 @ Refshaleøen, Kööpenhamina
Tänä vuonna neljättä kertaa järjestetty Copenhell kutsui taas puoleensa, koska viime vuoden kokemukset tästä tapahtumasta olivat pelkästään hyviä. Bändikattaus ei itseäni saanut pelkästään hurraata huutamaan, mutta niin vain muutama helmi ja hyvät muistot saivat lähtemään taas kesäkuussa Kööpenhaminaan pariksi päiväksi festarielämöitsemään.
Heti aluksi sain huomata, että eipä sitä viime vuodesta ole mitään oppinut vaan kiirehän siinä taas perjantaina tuli. Keskustasta tuonne Copenhellin pitopaikkana toimivalle teollisuusalueelle kulkevat bussit olivat tupaten täynnä ja jonot porteilla järjettömän pitkät. Lopuksi piti jo melkein ottaa muutama juoksuaskel, mutta niin vain ehdin kuin ehdinkin paikalle parahiksi, kun Amon Amarthin viikingit astelivat Helvíti-päälavalle. Pian uuden levyn julkaiseva bändi oli oikeastaan yksi tärkein syy, miksi ylipäätään tulin Copenhelliin. Ja kyllähän bändi avasikin festarit osaltani mallikkaasti! Lavalle oli taas roudattu viikinkivene, jonka ylitse soittajat vuorotellen juoksentelivat. Ja tulivatpa täräyttäneeksi siinä sivussa sellaisen keikan, että melkein jo pelkäsin, että festarin kovin veto heitettiin heti alkuun. Bändi esitteli uudelta levyltä jo kuullun nimibiisin ”Deceiver of the Gods” livenä, ja hienostihan se toimi! Ja niin toimivat kaikki vanhatkin rallit, esimerkiksi ”Cry of the Black Birds” ja ”Death In Fire”. Eli jos vielä mietit, mitä tekisit juhannuksena, niin suuntaapa Nummirockiin tsekkaamaan Amon Amarthin keikkakunto – on nimittäin kova.
Seuraavana Hadekseksi nimetyllä kakkoslavalla omaa meteliään esitteli tanskalainen Illdisposed, joka vielä edellisenkin bändin jälkeen kuulosti yllättävän hyvältä. Keikkaa nyt ei tullut kovin intensiivisesti seurattua, mutta eipä bändi ainakaan häirinnyt
yleistä oleilua.
Sitten päälavalle tuotiin taas lisää ruotsalaisia, kun oman settinsä pääsi pamauttamaan In Flames. Tätä keikkaa kohtaan ei ollut suuria odotuksia, koska bändin viimeisimmät julkaisut eivät ole enää jaksaneet innostaa. Mutta täytyy myöntää, että nyt In Flames pääsi yllättämään positiivisesti upottamalla keikkaansa mukavan määrän vanhempaa materiaalia. Charmantisti harmaantunut bändi säväytti Copenhellin alkuiltaa esimerkiksi sellaisilla biiseillä kuin ”The Quiet Place”, ”Pinball Map”, ”The Hive” ja ”System”. Bändi myös innostui itse keikasta sen verran, ettei sitä meinannut saada lavalta pois millään vaan tulivat muutamaankin otteeseen encoreita heittämään.
Mainos päättyy
Seuraavaa ruotsalaispumppua en sitten edes jäänyt odottelemaan, koska Ghost ei vain jaksa innostaa. Olen bändille pari mahdollisuutta antanut, mutta nyt ei enää jaksa. Niinpä päätin siirtyä kolmoslavan kautta katselemaan yleistä festarimeininkiä. Ajauduin siitä sitten biergardeniin, jossa heavykaraoke oli juuri polkaistu käyntiin. Ja siellähän tulikin sitten viihdyttyä useampi tovi, sen verran asiallisiakin laulajia lavalle nousi ja meininki oli teltan katossa. Hyvä kun maltoin lähteä Alice In Chainsiä katsastamaan.
Mutta kylläpä oli hyvä, että maltoin, sen verran hieno kokemus Alice In Chains livenä oli. En ole bändin uudesta tulemisesta tai Layne Staleyn jälkeisestä tuotannosta jaksanut millään tavalla innostua, mutta hitto vie, miten bändi toimi Copenhellin pimenevässä illassa! Settiin oli saatu sekoitettua hienosti vanhaa ja uutta tuotantoa, ja ”Dirt”-klassikkolevyltäkin kuultiin useampi biisi. Jotain ihme sählinkiä keikan aikana oli nähtävästi sähköjen kanssa, koska loppupuolella bändi joutui pitämään jonkinlaisen taidepaussin. Luulin jo keikan loppuneen, joten joutui taas ottamaan juoksuaskelia päälavan liepeille. Ja kyllähän lopussa kuultu ”Would?” viimeistään räjäytti pankin. Alice In Chains esitteli hienon nostalgiasetin perjantai-illassa, ja kyllä bändin nykyinen laulaja William DuVall osoitti olevansa mies paikallaan.
Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että illan päättänyt Danzig jäi tällä kertaa vilkaisun varaan ja hautautui kaiken muun toiminnan alle. Sinällään harmi, koska tätä lähemmäs alkuaikojen Misfitsiä tuskin enää koskaan on mahdollista päästä. Todistajalausuntojen mukaan keikka ei kuitenkaan ollut tällä kertaa ollut hääppöinen. Ehkä siis onkin parempi, että Danzigista mieleen jää jonkin vuoden takainen Sauna Open Airin keikka, joka oli yllättävänkin hyvä. Ilta jatkui erinäisten heavy metal -klassikoitten parissa biergardenissa kuitenkin vielä hetken jos toisenkin.
Mainos päättyy
Olin lauantain osalta etukäteen ihmetellyt, miksi yksi heavy metallin mammutti Accept oli laitettu avaamaan päivä. Mutta enää en ihmettele 
yhtään, sen verran hyväntuuliseksi bändin keikka sai varmaan jokaisen paikalle raahautuneen. Sellaisella kuorolaululla, johon Accept yleisönsä siivittää, on aina hienoa aloittaa toinen festaripäivä. Lisäksi on aina ihailtavaa seurata bändiä, joka todellakin näyttää nauttivan siitä, mitä lavalla tekee. Varsinkin kitaristi Wolf Hoffmann oli yhtä leveää hymyä lavalla koko keikan ajan. Ja niin oli kyllä allekirjoittanutkin yleisössä, niin mukavan setin Accept heitti. Vokalisti Mark Tornillo innosti yleisöä yhteislauluun, ja niinhän se ääni hävisi siinä ”Princess Of the Dawnin”, ”Losers And Winnersin”, ”Metal Heartin” ja monien muiden tuttuakin tutumpien biisien tiimellyksessä. Pienen miinuksen bändi (tai miksaaja) saa siitä, että äänenvoimakkuudet oli säädetty niin järjettömiksi, että tulpat piti tunkea mahdollisimman syvälle korviin.
Sitten tarjoiltiinkin kakkoslavalla toisenlaista klassikkoa, kun lauteille kiipesi Jason Newstedin johtama Newsted. Ja eipä kyllä edellisen bändin jälkeen oikein irronnut, vaan meno oli todella löysää. Toimi se kuitenkin taustamusiikkina siinä rinteessä istuskellessa ja tuopposta nauttiessa. Paljon keikasta kertonee sekin, että eniten yleisö lähtee mukaan siinä vaiheessa, kun ilmoille täräytetään Metallica-cover ”Whiplash”.
Mutta kappas, pian tämän jälkeen saatiinkin taas päälavalle ruotsalaisverta, kun paikalle ampaisi raketin lailla Sabaton. Keikan introna kuultiin ruotsalaiskansallisesti ”Final Countdown”, mikä jo sai yleisön hullaantumaan. Tässä oli päivän toinen bändi, jonka hyväntuulisuus suorastaan säteili Copenhellin ylle. Erityisesti laulaja Joakim Brodén juoksenteli taas sähköjäniksenä pitkin lavaa, eivätkä muutkaan bändiläiset tyytyneet paikallaan seisoskellen soittelemaan. Itselläni on tätä bändiä kohtaan hyvin kaksijakoiset tunteet. Sanoinkin seurueelleni, että itse asiassa Sabaton on niin huono, että se on jo hyvä. Ja voi jestas sentään, onkohan se rumpali joku sketsihahmo – onhan? Oletteko muuten myös huomanneet, että monissa Sabatonin biiseissä on sellainen euroviisubiisipoljento. Joten vinkkinä vaan naapurimaan suuntaan, kun ensi vuoden Euroviisu-edustajaa mietitte. Vokalisti innostui vielä keikan loppupuolella crowd-surffaamaan yleisön joukkoon, mistä sai varmasti lisäpisteitä. Joka tapauksessa bändi heitti keikan, jonka aikana ei voinut kuin hymyillä.
Sabatonin lopetettua aukesivatkin sitten taivaat, eikä tällä kertaa kyseessä ollut mikään kuvaannollinen, musiikillinen taivaitten aukeaminen. Graven keikka nimittäin tuli seurattua järjettömän sadekuuron aikana. Ei se tuntunut näitä pienellä lavalla soittavia Ruotsi-dödön veteraaneja haittaavan. Ja hyvän keikan vielä vetäisivätkin, vaikka osan omasta innosta veikin sadetakin sisällä kyyhöttely.
Mainos päättyy
Hiukan seuraavan bändin aloitusta sade puolestaan haittasi, vaikka kuuro menikin noin tunnissa ohitse. Päälavan edusta tyhjennettiin yleisöstä, koska tuuli vähän taisi heilutella valotelineitä. Lisäksi festarikenttä oli paikka paikoin muuttunut sen näköiseksi, että kanootti olisi ollut 
liikkumisessa tarpeen. Joka tapauksessa Testament pääsi loppujen lopuksi aloittamaan ehkä vain 10 minuuttia aikataulusta myöhässä. En tiedä, vaikuttiko ilmojen herran puuttuminen peliin myös Testamentin keikkaan siinä määrin, että vähän suttuiselta meininki kuulosti. Olen nähnyt vuoden 1990 jälkeen Testamentin lukemattomia kertoja, ja valitettavasti täytyy sanoa, että Copenhellin keikka oli varmaan näkemistäni bändin keikoista huonoin. Heti alkumetreillä bändi takelteli soitossa sen verran, että kolmantena tullut ”Native Blood” aloitettiin uudelleen alusta, koska Chuck Billyn mukaan bändi pilasi sen. Eikä Testament enää tämän jälkeen päässyt kunnolla vauhtiin koko keikan aikana, mikä sinällään oli harmi, sillä settilistaan oli kuitenkin sisällytetty melkoisia herkkupaloja. Eikä yleisökään sitten päässyt innostumaan edes ”Into The Pit” -biisin aikana. Mutta näin tuli todistettua, että kyllä niillä vanhoilla suosikeillakin on huonot hetkensä.
Kävin tässä välissä vilkaisemassa pikkulavalla biisin verran Bornholmia, mutta tässä vaiheessa juoman haku ja hetki jalkojen lepuuttamista tuntui kuitenkin mukavammalta vaihtoehdolta. Myös Alestormia tuli seurattua vain osa keikkaa, ja kyllähän se piraattimetalli aina on omanlaisensa välipala tuolla kaiken paahdon välissä. Ehkä tämä olisi kuitenkin vaatinut hiukan aurinkoisempaa keliä ja rommipullon seurakseen, har-har.
Seuraavaksi päälavan otti haltuun Down, joka yleisömäärän perusteella ainakin oli yksi illan odotetuimmista akteista. Valitettavasti itselleni bändi on jäänyt nähtyjen keikkojen perusteella pelkäksi Anselmon pastissiksi, mutta voin kuvitella, että luontaistuotemyönteisessä Tanskassa se osaa ottaa yleisönsä. Kyllähän Anselmo siellä lavalla reuhasi ja uhosi muun bändin pysytellessä kohteliaasti taustalla, mutta sen suurempia tunteita Down ei itsessäni tälläkään kertaa herättänyt.
Pian Hades-lava täyttyikin sellaisesta savun määrästä, mitä ei varmaan ole nähty edes Norjan kirkkojen liepeillä 90-luvun alkumetreillä. Ja lopulta savun seasta asteli esille myös God Seed, jonka suosio perustunee pitkälti Gaahlin henkilöhahmoon, vaikka eihän bändin ainut pitkäsoitto ”I Begin” viime vuodelta nyt aivan onnettomin tekele ole – mutta ei kyllä klassikkomateriaaliakaan. Sinällään bändin esiintymistä oli mielenkiintoista seurata: siinä kun Gaahl tyytyi kävelemään apaattisena lavaa päästä toiseen ja välillä tuijottelemaan lasittunein silmin yleisöön, reuhasi King Ov Hell bassonsa varressa välillä hyvinkin vauhdikkaasti. Ei tämä keikka nyt Copenhellin parhaimmistoon lukeutunut, mutta sopi kyllä koleaan Kööpenhaminan iltaan vallan mainiosti. Lisäpisteet menevät eräälle bändin muusikolle, joka kolmen aikaan iltapäivällä oli melkoisen kovassa tumussa ja illalla klo 23 täysissä voimissa keikkaa vetämässä!
God Seed sai osaltani olla Copenhellin viimeinen akti. Ja vaikka tiedänkin ainakin yhden kollegan älähtävän epäuskoisesti, niin siirryin kylmissäni pois festarialueelta ennen King Diamondin aloittamista. Bändi ei vain ole kuulunut koskaan suurimpiin suosikkeihini, se on kertaalleen jo livenä todistettu, ja näkeehän tuon sitten Tuskassa.
Copenhell 2013 onnistui joka tapauksessa jälleen kerran kokonaisuutena loistavasti. Kyllä tätä tapahtumaa voi harkita taas ensi vuonnakin, jos vain paikalle enää päästetään.
Teksti: Rudi Peltonen
Kuvat: Hencca Ojamo / Live Still Live & Rudi Peltonen (Accept)
Mainos päättyy