Copenhell @ Refshaleøen, Kööpenhamina 11. – 13.6.2014
Viidettä kertaa järjestetty Copenhell ampui viime vuoden loppupuolella kovilla ilmoittaessaan saaneensa kesän 2014 ohjelmaansa Iron Maidenin. Bändin aikataulujen takia festari järjestettiin tänä kesänä poikkeuksellisesti arkipäivinä, mutta täytyihän meno taas lähteä tsekkaamaan. Festarin kattaus oli entiseen tapaan mielenkiintoinen, koska mukana menossa on aina ollut niin 80-luvun klassikkobändejä kuin nykymetalliakin. Mausteeksi mukaan on aina tuotu myös muutama black metal -akti. Joten suunta kohti Kööpenhaminaa ja Tanskan suurinta metallifestaria.
Keskiviikko 11.6.2014:
Keskiviikkona ryhmämme ehti Refshaleøenin alueelle sateen alkaessa. Pienen jonottelun jälkeen ehdin kuitenkin tsekkaamaan tovin verran Týrin musisointia. Nämä Färsaarilta lähteneet, sittemmin tanskalaistuneet metallistit saivatkin sankarimetallimaisella folkillaan polkaistua festarit mukavasti käyntiin. Vaikka kova vesisade ei aina saakaan festarifiilistä ylimmilleen, Týr sai taiottua porukkaan jo pientä menoa aikaiseksi. Mutta kyllähän tuo ilma vaikutti siihen, että bändin jälkeen piti lähteä katsastamaan, miltä jättimäiseen telttaan sijoitetun biergardenin meininki vaikutti tänä vuonna. Ja siellähän olikin jo fiilis ylimmillään dj:n soittaessa vanhoja heavyklassikoita. Porukkaa notkui paikalla jo todella hyvin, ja kaljahanojakaan ei näköjään tarvinnut käyttämättömänä seisottaa.
Mutta ei siinä auttanut jäädä yhteiskaraokea huutamaan vaan oli aika siirtyä takaisin live-musiikin maailmaan. Itse en ole koskaan oikein lämmennyt Monster Magnetin musiikille, mutta festarikansaan tämäkin tuntui uppoavan. Minulle keikasta jäi kuitenkin vähän valju fiilis, ja keikan loppupuolella olikin sopiva aika lähteä tankkamaan ravintoa illan koitoksia varten.
Tänä vuonna päälavan korkkaamaan päässyt Anthrax lopetti sateenkin ja toi entistä iloisempaa mieltä 
festarikansalle. Bändi oli entiseen tapaansa hyvin virkeä lavalla, ja Joey Belladonna silmin nähden hyväntuulinen vitsaillessaan keikan alussa Köpiksen yleisölle esimerkiksi paikan tunnetusti vapaasta pössyttelykulttuurista. Keikka tempaistiin käyntiin melkoisilla klassikoilla, kun heti alkuun kuultiin ”Caught In the Mosh”, ”Madhouse” ja ”Indians”. Samalla meiningillä myös jatkettiin, mutta settilistaan oli mielestäni aivan turhaan ujutettu muutama cover-biisi – vaikka AC/DC:n ”T.N.T” loistavalta bändin käsittelyssä kuulostikin. Keikan viimeisessä biisissä ”Anti-Social” lavalla nähtiin kolme kitaristia, kun Volbeatiin viime vuonna siirtynyt Rob Caggiano liittyi mukaan saaden huimat aplodit. Joka tapauksessa Anthrax heitti hyväntuulisen nostalgiapläjäyksen Copenhellin alkuillassa.
Seuraavana Hades-lavalla päästiin todistamaan, kuinka Alissa White-Gluz suoriutuu tehtävässään Arch Enemyn vokalistina. Ja kyllähän tyttö oli lavapresensissään aivan yhtä energinen pakkaus kuin edeltäjänsä. Örisijänä hän ei mielestäni yllä aivan samalle tasolle kuin Angela Gossow, mutta tästä toki kuulin vastakkaisiakin mielipiteitä. Joka tapauksessa Arch Enemy heitti napakan keikan, jossa kuultiin niin vanhat kunnon ”I Will Rise” ja ”My Apocalypse” kuin juuri ilmestyneen levyn nimibiisikin. Tosiasiassahan bändin vahvuus ylipäätään lepää jossain muualla kuin pelkästään vokalistin äänessä.
Tämän jälkeen olikin jo aika siirtyä odottelemaan yhteislauluheavyn esi-isää Iron Maideniä, joka pom
ppasi Helveti-lavalle suunnilleen ajallaan. Bruce Dickinson jaksoi juoksennella pitkin lavarakennelmia tuttuun tyyliinsä ja erinäisiä Eddieitäkin lavalla nähtiin. Iron Maiden tempaisi parituntisen keikan, jonka aikana kuultiin takuuvarmoja hittibiisejä aina ”Trooperista” ”Phantom of the Operan” kautta ”Wasted Yearsiin”. Ja täytyy kyllä sanoa, että ”Number of the Beastin” ja ”Fear of the Darkin” muulikuorolaulu kuului varmasti vähintään Malmöön asti! Dickinsonin ääni ei ihan koko keikkaa kestänyt nuotissa, eikä kaikkien kitaristien plektrakäsikään osunut koko ajan kohdilleen, mutta mitä siitä – tämä oli Iron Maiden, jota jengi oli odottanut ja jota se diggasi. Kyllä se ilmassa viuhtovien nyrkkien meri oli yksinkertaisesti kaunista katseltavaa. Viimeisten encoreiden loputtua pystyi oikeastaan vain hymyilemään ja viheltelemään mukana outrona soivaa ”Always Look On The Bright Side of Life”.
Mainos päättyy
Kakkoslavalle tämän jälkeen nousseella Black Label Societyllä ei varmaankaan ollut pääesiintyjän jälkeen helppo tehtävä, mutta mukavasti väkeä jäi vielä seuraamaan Zakk Wylden edesottamuksia. Bändi oli oma itsensä, ja Wylden kitara vinkui yhä hienosti. Keikka ei kuitenkaan pystynyt herättämään suuria tunteita. Tässä vaiheessa reportteri oli jo valmis lähtemään yöunille, mutta pikkulavaa ohittaessani tulinkin vielä toisiin aatoksiin. Täältä löytynyt hardcorea paiskova paikallinen The Psyke Project oli ensimmäisessä festariyössä mukava lisä, vaikkei tyyliltään ehkä olekaan lähimpänä omia intressejäni. Joten pikkutunneillehan se heti meni, mutta onneksi festaribussit kuljettivat myöhäisetkin festarivieraat ainakin osan kotimatkasta.
Torstai 12.6.2014:
Torstain aloittajana toimi peruuntuneen Lynch Mobin tilalle viime hetkillä buukattu Suicidal Angels – tai siis omalla kohdallani piti toimia. Mutta niinpä taas täysien bussien ja oman aikataulunlukutaidottomuuden takia kreikkalaiset iskivät viimeiset soinnut ilmoille, kun olin vasta saanut näköyhteyden festariportteihin. Joten aloitusaktin asema siirtyi pikkulavan tanskalaiselle Black Book Lodgelle, joka veivasi stoneria paikalle jo alkuiltapäivästä raahautuneille. Oikein mukava uusi tuttavuus bändi olikin, vaikka sitä vain noin puolen tunnin ajan sai kuunnella.
Tämän jälkeen ohjelmassa oli luova tauko, jonka aikana pääsi katselemaan Copenhellin oheisohjelmaa, jota riittikin Biergardenin live-karaokesta
viikinkikylän erinäisten aktiviteettien kautta aina sikari/rommibaariin ja autojen hajottamiseen. Tässä vaiheessa löysin myös tönön, josta myytiin Copenhellin sivuilla mainostettua, festaria varten tehtyä 66,6-prosenttista Baphomet-vodkaa. Ja kylläpä vain oli tuohon tärpättiin tehty Bloody Mary maittavaa! Mutta ei siinä pidemmäksi ajaksi auttanut jäädä törpöttelemään, vaan monot kohti Hades-lavaa. Matkalla tänne osuin kerrankin kohdalle, kun viikinkikyläläiset järjestivät ”turnajaiset” miekkailuineen. Mukava lisä festareihin!
Mutta musiikki täällä kuitenkin näytteli pääosaa, ja seuraavaksi lavalle nousi kotikenttäedusta nauttiva Mercenary. Melodista metallia soittava ryhmä sai porukan mukavasti mukaansa, mutta jotenkin se on aina jäänyt kakkosluokan retkueeksi esimerkiksi useisiin ruotsalaisiin heimoveljiinsä verrattuna. Siirryinkin kesken keikan takaisin Pandæmonium-lavan tuntumaan katsastamaan Iamfiren stoner-osaamista. Keikka meni melkoiseksi progeiluksi, joten sekin jäi osaltani kesken, osittain toki senkin takia, että päälavalla oli nähtävissä vanhoja punkkareita Bad Religionin muodossa. Hiukan bändin sijoittaminen isoimmalle lavalle ihmetytti, mutta setät heittivät oikein pirteän setin turhia höpisemättä. Ja onhan se vain niin, että esimerkiksi ”Stranger Than Fiction” on kaikessa yksinkertaisuudessaan pirun hyvä ralli.
Tämän jälkeen Copenhelliin saatiin mukaan suomalaisväriä, kun oma peikkopoppoomm
e Finntroll oli soittovuorossa. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli, että valokuvaajia varoitettiin photo pittiin mentäessä, että nyt saattaa tulla väkeä kovasti aidan yli. Crowd surfing ei siis näillä festareilla ole kiellettyjen aktien joukossa – ja nähtiinpä jollakin keikalla jopa se, että yksi kuvaaja surffasi photo pittiin yleisön kautta. Joka tapauksessa on aina hauska nähdä, millaista suosiota oman maan pojat nauttivat Euroopassa. Kunnon humppakäräjät Finntrollin avustuksella saatiinkin aikaiseksi, ja jengi oli aivan kympillä messissä. Alun perin tarkoitukseni oli siirtyä kesken keikan seuraamaan pikkulavalle Gorgutsia, mutta niinpä vain kävi, että Finntroll oli seurattava viimeiseen ”Jaktens Tid” -viisuun asti, sen verran mukava meno keikalla oli. Todistajalausuntojen mukaan Gorguts oli kuitenkin vetänyt oikein tiukan old school -dödökeikan. Mutta päällekkäisyyksiltä nyt vain ei voi festareilla välttyä.
Uskomattomalta tuntuu myös sanoa, että omien trolliemme jälkeen Brasilian lahja Sepultura tuntui jotenkin vaisulta. Vaikka Derrick Green on ollut bändissä jo ties kuinka kauan, huomaa aina, miten yleisö haikailee Cavalerojen aikaista Sepulturaa, ja kyllähän sitäkin saatiin kuulla. Ei nyt vain oikein lähtenyt.
Minustahan alkoi löytyä tämän vuoden Copenhellin aikana jo hienoinen core-tyyppi, koska seuraavaksi löysin itseni taas pikkulavalta seuraamasta hardcorea Trap Themin esittämänä. Pirteä tapaus tämäkin bändi oli, mutta myönnettäköön, että ehkä se bloody mary -kiska ja loppuillan norskibändin odottelu oli todellinen syy siihen, miksi paikalle olin raahautunut. Joka tapauksessa täytyy sanoa, että Trap Them ilahdutti itseäni positiivisesti.
Oli kuitenkin aika jättää positiivisuudet unholaan ja siirtyä katsomaan, millainen on juuri levyn julkaisseen Triptykonin keikkakunto. Ja olihan se muuten kova tällä kertaa! Poppoo oli todella tiukassa vedossa Tom Fischerin johdolla. Bändi oli yksi parhaista yllättäjistä tämän vuoden Copenhellissa, joten täytynee kaivaa uusin julkaisu uudelleen kuunteluun. Tämän jälkeen istuskelimme hetken aikaa rinteessä kuunnellen taustamusiikkina Within Temptationia, joka varmasti veti oman yleisönsä hyvin mukaansa. Bändi kuulosti minusta pelottavan paljon Anette Olzonin aikaiselta Nightwishiltä, joten tässä vaiheessa oli aika lähteä taas metsästämään piristävää kahvia ja odottelemaan omaa ”pääesiintyjääni” Taakea.
Illan pimetessä Pandæmonium-lavav liepeillä alkoikin näkyä jopa muutamia corpse paintein koristeltuja black metal -faneja – ja raportoijanretku. Lopulta odotus palkittiin ja ”Nattestid, Ser Porten Vid” –ykkösosan tuttu introriffi kaikui Copenhellin yöhön. ”Hoest! Hoest!” – huutojen kannustamana itse mr. Taake asteli viitassaan ja uusissa maskeissaan lavalle. Tämän jälkeen mentiin vajaan tunnin verran täysillä. Olen nähnyt Taakelta viime vuosina monia keikkoja, joista tämä Copenhellin veto menee ehdottomasti bändin top3:een. Settilista ei huimasti tuonut mitään uutta tai yllättävää mukanaan, vaan keikalla kuultiin mm. ”Hordalands Dødskvadin” molemmat osat sekä loistava ”Nordbundet”, mutta kokonaisuutena keikka oli todella monipuolinen ja toimiva. Ja kyllähän se varsinaisen keikan lopuksi soitettu ”Fra Vadested til Vaandesmed” vain aina on kaunista kuultavaa! Taisipa bändi olla (ainakin itseni näkemistä) pikkulavan akteista ainoa, jolta vaadittiin jopa encore, joten muitakin paikalla olleita keikka selvästi miellytti. Tyytyväisyys suoritukseen paistoi myös koko bändistä, joten torstai-illan voittaja tuli ehdottomasti Norjasta.
Tavallaan maskiteema jatkui vielä tämän jälkeenkin, kun entistä enemmän vanhalta transulta näyttävä Dee Snider marssitti Twisted Sisterinsä päälavalle. ”Stay Hungry” -biisillä alkanut keikka esitteli alkuosallaan lähinnä väsynyttä soitantaa, mutta kyllä se loppua kohden parani. Viimeistään ”Burn In Hell” sai jo huutamaan mukana. Mutta joskus vain tulee mieleen, olisiko kuitenkin aika jo siirtyä eläkkeelle, jos keikka lepää lähes 30 vuotta vanhojen biisien varassa… ”I Wanna Rock” johdatti kuitenkin tien vielä biergardenin puolelle laulamaan muita vanhoja helmiä hevikansan mukana.
Perjantai 13.6.2014:
Mainos päättyy
Perjantaina oli havaittavissa jo pientä festariväsymystä, minkä takia alkupäivän bändit jätettiin suosiolla väliin – toisaalta, eipä noista harmittanut kuin Toxic Holocaust. Saavuin siis paikalle sopivasti odottelemaan Behemothin alkusäveliä. Ja hienostihan ne sävelet taas kaikuivat! Vaikka iltapäivän soittoaika ei ehkä tehnyt puolalaisille kunniaa, oli keikka silkkaa murhaa aina setin aloittaneesta ”Blow Your Trumpets, Gabriel” -biisistä sen lopettaneeseen ”O Father O Satan O Sun” -tykitykseen. Keikka keskittyi luonnollisestikin tänä vuonna ilmestyneeseen ”The Satanist”-levyyn, mutta kyllä siellä kuultiin materiaalia myös aikaisemmilta julkaisuilta. Behemothin keikat ovat yleensä myös visuaalisesti miellyttäviä kokemuksia, niin myös Copenhellissa. Tulta ja sarvipäitä saatiin lavalle tälläkin kertaa, ja kun keikan viimeiset riffit kaikuivat, voi lähteä aidosti tyytyväisenä seuraamaan viimeisen festaripäivän muuta tarjontaa. Jos siis vielä mietit, mitä tekisit juhannuksena, suuntaapa Nummirockiin katsastamaan Behemoth.
Seuraavana Hades-lavalle astui Obituary, joka on aina jäänyt suurempien nimien jalkoihin mutta jaksaa painaa omaa death metalliaan yhäkin. Eikä ikä näkynyt Copenhellinkään keikassa, vaan se vedettiin tiukalla otteella alusta loppuun. Mutta kuitenkin, jotain yksitoikkoista tässä bändissä joka tapauksessa on. John Tardy jaksoi kuitenkin välispiikeissään kehua niin yleisöä kuin oman bändin tuotantoakin.
Tämän jälkeen vuorossa olikin vähän rauhallisempaa meininkiä viimeiseen festaripäivään, kun lavoille nousivat peräkkäin Graveyard ja Uncle Acid & Deadbeats. Molemmilla oli selkeät kuulijakuntansa, ja varsinkin jälkimmäinen bändi sai jo omankin jalan hiukan vispaamaan. Graveyard puolestaan onnistui tällä kertaa valitettavasti vain väsyttämään, vaikka joskus olen bändistä onnistunut jopa hiukan innostumaan. Tämän takia olikin siis aika kipaista pikkulavan puolelle, jossa möykkäsi tanskalainen Dawn of Demise. Vokalisti heitti epäilemättä hauskaa läppää välispiikeissään, koska sai paikalle tulleen yleisön hörähtelemään. Musiikillisesti tarjoll
a oli Gorefest-tyyppistä death metallia, jota tuutattiin ilmoille varsin onnistuneesti.
Tämän jälkeen Helviti-lavan otti haltuunsa suhteellisen energisistä keikoistaan tuttu deathcore-bändi Suicide Silence. Jokunen vuosi sitten bändi sai Tuskassa melkoisen myllyn aikaiseksi, mutta nyt ei aivan yhtä hurjaa menoa nähty yleisössä. Toki core-fanit poukkoilivat menemään, ja vokalisti Eddie Hermida päästeli niin käsittämättömän kimeitä äännähdyksiä, että silmät lasahtivat väkisinkin auki. Pian uutta matskuakin julkaiseva Suicide Silence vie selvästikin yleisön mukanaan, mutta vanhuksen piti siirtyä vähän kauemmaksi, ettei vain vahingossa olisi ajautunut pittiin mukaan.
Seuraavana satuin vahingossa Pandæmonium-lavan tuntumaan taas bloody marya naukkailemaan, kun musisoimaan nousi Redwood Hill -niminen kööpenhaminalaispoppoo, joka yhdisteli musiikissaan post blackia, sludgea ja vähän ehkä hardcoreakin. Johan muuten olikin hämärä yhdistelmä! Vähän bändistä jäi sellainen fiilis, ettei se oikein vielä osaa päättää omaa genreään, niin erilaisia biisit olivat keskenään. Aika ajoin biisimateriaali oli ihan toimivaa, mutta välillä sitten taas mentiin niin hämärän rajamailla, etteivät oikein musiikin kanssa enemmän tekemisissä olevatkaan kuulijat osanneet sanoa, mikä on homman nimi. Mutta Redwood Hill on nuori bändi, jolla saattaisi olla potentiaalia, jos se vain osaisi päättää, mihin suuntaan musiikillisesti enemmän kallistuu.
Mutta tuota ei ehtinyt jäädä miettimään, kun piti rientää Hades-lavalle odottelemaan, että Watain aloittaa rituaalinsa. Tuli oli jälleen näkyvänä efektinä mukana lavalla, ja Watain on ehdottomasti myös visuaalinen kokemus aina keikoillaan. Tällä kertaa bändi toimi hienosti myös musiikillisesti. Keikalla keskityttiin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta uusimman ”The Wild Hunt” -levyn materiaaliin, joka toimi nyt yllättävänkin hyvin. Tulin kommentoineeksi bändin tammikuista Nosturin keikkaa väsyneeksi, mutta nyt meininki oli aivan toinen. Watain toi pimeytensä Copenhelliin – ja teki sen oikein onnistuneesti.
Watainin jälkeen oli pieniä vaikeuksia muuttaa oma moodinsa iloisempaan suuntaan, mutta kyllä D-A-D onnistui auttamaan tässä asiassa. Bändi ilmoitettiin Copenhellin kattaukseen hyvin myöhäisessä vaiheessa – nähtävästi se ainakin osittain buukattiin paikkaamaan peruuntunutta Megadethia. Tämä muutos ei ainakaan minua yhtään haitannut, varsinkaan kun D-A-D vielä soitti keikalla kokonaisuudessaan ”No Fuel Left For The Pilgrims” -albuminsa sen 25-vuotisjuhlan kunniaksi (lopusta alkuun muuten). Alkukeikka meni vielä edellisen bändin fiiliksissä, mutta kyllä siinä muutaman biisin kohdalla pääsi jo mukaan toisenlaiseen tunnelmaan. Keikka oli taattua D-A-D-laatua, ja tokihan tuo mainittu levy on ehtinyt omassakin soittimessa soimaan 25 vuoden aikana muutaman kerran. 
Bändi heitti vielä useamman encorenkin, joissa esitettiin biisejä muiltakin julkaisuilta. Keikan loppuun saatiin nauttia pienestä ilotulituksesta, jonka jälkeen ei festaria vielä millään pystynyt lopettamaan vaan täytyi vielä siirtyä biergardenin puolelle heavyhelmien yhteislauluiltamiin.
Kaiken kaikkiaan Copenhell osoitti taas 5-vuotisjuhlavuotenaan osaavansa järjestää festarit. Hommat vain yksinkertaisesti toimivat, eikä esimerkiksi minnekään tarvitse jonottaa (pisin jonotusaika taisi olla kahvikojulla noin 3 minuuttia). Musiikin lisäksi paikalle on haalittu erilaista oheistoimintaa, joten jos jokin musiikillinen akti ei innosta, ei tarvitse viettää aikaa nenäänsä kaivellen. Bändikattaus oli vähintäänkin mielenkiintoinen, kun kuultavissa oli heavy- ja metallibändejä niin klassikoista uuden polven core-pläjäyksiin. Suosittelen festaria ehdottomasti kaikille, ja varmasti sinne tulee itsekin raahauduttua taas ensi vuonna, jos paikalle saadaan yksikin hyvä bändi.
Teksti: Rudi Peltonen
Kuvat: Rudi Peltonen (Hades- ja Pandæmonium-lavat) ja Hencca Ojamo/Live Still Live (Helveti-lava)