Count Raven – hyväntuulista doomailua laskeutuvaan syksyyn

Ahdistus, synkkyys ja synti, totesivat Ingemar Stenmark ja Anders Järderud Kummelin virsikirjan lisälehdillä. Niitä arvoja usein edustavat myös kaunis sanapari doom metal. Kuinka voisi paremmin aloittaa syksyä ja pimeneviä iltoja, kuin annoksella noiden sanojen edustamaa ahdistusta tihkuvaa raskautta. Turkulaisen kulttuurin kehto TVO toimi näyttämönä, kun paikallinen alakulttuuriin keskittynyt Unta. Kauan -organisaatio toi Turkuun legendaarisen Count Raven -yhtyeen. Tarjolla oli toki myös kotimaista huippuosaamista.

Ihan legendaarisen Heavy Metal Parking Lot -dokumentin tunnelmaa ei TVO:n lähimaasto alkuillasta tarjonnut, vaikka parkkipaikalla pari diggaria keikkoja jo odottelikin.

Valitettavan tyhjä keikkapaikka olikin, kun lavalle nousi illan ensimmäinen jytistelijä Mystons. Yhtyeellä on jo vuosikymmen toimintaa takana, mutta itselleni yhtyeen erinomaisuus kirkastui bändin viimeisimmällä ”Destination Death” -levyllä, joka oli ilmestyessään selkeästi vuoden levyjä. Tämä oli myös ensimmäinen kerta, kun onnistuin yhyttämään turkulaisen bändin tosi toimissa. Uusi levy oli pääosassa keikallakin, eikä illan musiikillista antia olisi voinut paremmin aloittaa, kuin levyltä löytyvällä ”While My Heart Hammers Doom Doom Doom” -biisillä. Itselleni tuo biisi on kovimpia juttuja moneen vuoteen, ja aika euforisessa olossa meni keikan alku. Tahti ei huonontunut laisinkaan seuraavien ”Can’t Tame The Demon In Me”– ja ”Hand Of Doom” -kappaleiden aikana. Jälkimmäinen biisi päättyi päivän suurimpaan myrskyyn, musiikilliseen maailmanloppuun.

Yhtye operoi duona, eikä mistään akustisesta meiningistä ole kyse. Rumpali John Myston takoi monipuolisesti ottaen rummuista kaiken irti, sekä hoitaen samalla efektejä ja taustalauluja. Vokalisti-kitaristi Mauri Myston hoiti yksinään kielisoittimet ja päävokalisoinnin. Jännä sinällään, että lavalle ei edes osannut kaivata lisää musikantteja. Paidaton Mauri käyskenteli ympäri lavaa kuin eläin häkissään, pidättyväistä ja padottua raivoa tihkuen.

Ei huonolta kuulostanut yhtyeen vanhempikaan materiaali, joten täytyy ottaa haltuun myös aikaisemmat levyt. Yhtyeen soitto oli saumatonta yhteistyötä eikä varmastikaan ole helppoa pitää duona hommaa kasassa. Mauri yritti saada yleisöä mukaan ”Burn Your Demons” -biisissä, mutta ei saanut tyydyttävää vastakaikua. Onneksi yleisöäkin alkoi valua loppua kohti todistamaan herkkyyden, surun ja kuoleman liittoa kappaleessa ”What Will You Do When It’s Time To Die”. Hieno aloitus illalle, ja tulipa menettyä Mystons-neitsyys näin livenäkin. Yhtyeen anti ei varsinaista doomia edustanut, vaikka kohtalokasta olikin.

Hiljalleen jengiä alkoi valua paikalle ja tunnelma tiivistyä. Seuraavana oli vuorossa minulle aikaisemmin tuntematon Cardinals Folly. Infernon toimittaja Kari Koskinen kehui pääkaupunkiseudulta kotoisin olevaa bändiä etukäteen, joten odotuksetkin nousivat korkealle. Eihän se Koskinen turhia höpissyt, sillä Cardinals Folly oli oikein hyvä bändi. Trio oli julkaisemassa pari päivää keikan jälkeen uuden, järjestyksessään neljännen kokopitkän nimeltään ”Deranged Pagan Sons”. Keikka avattiinkin etukäteen julkaistulla singlellä ”Worship Her Fire”. Olipa biisi kyllä hieno riffittelyineen ja menevällä temmolla. Biisissä oltiin upeasti perusasioiden äärellä, ja vokalisti-basisti Mikko Kääriäinen johti syvällä äänellään yhtyeen messua. Monipuolinen Kääriäinen käytti välillä murinaa tehosteena, mutta pääasiassa hän toimitti asiansa puhtaalla laululla. Yhtyeen settiin ei paljon biisejä mahtunut, mutta biisien pitkistä kestoista huolimatta pitkäveteisyys tai tylsyys ei kuulunut heidän repertuaariinsa. Yhtye pysytteli pääosin tulevan levyn materiaalissa, mutta muutama vanhempikin ralli soitettiin. Tunnelma siirtyi väkevästä perusheavysta välillä jopa progemaisiin maalailuihin jämäkällä soitolla varustettuna. Mieleen jäi avauksen lisäksi erityisesti setin päättänyt eeppinen ”Secret Of The Runes”. Täytyypä sanoa, että bändin materiaali oli kehujen arvoista, ja esimerkiksi ”Worship Her Fire” on jäänyt hienoudellaan kaivertamaan riivattua mieltä. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan bändiin!

Ruotsalainen Count Raven nauttii doom-piireissä myyttistä mainetta, eikä turhaan. Yhtyeen taival on ollut hajoamisten värittämä, mutta periksi ei ole annettu. Jostain kumman syystä yhtye on jäänyt minulle hieman vieraaksi, vaikka bändin olen tuntenut jo 1990-luvun alusta, kun toinen legenda Klaus Flaming soitti heitä Metalliliitossa. Ohjelmasta nauhoitettu kasettikin lienee vielä tallessa. Livenä onnistuin bändin tarkistamaan Wackenissa 2005, ja tuolta keikalta bändissä on enää jäljellä alkuperäisjäsen Dan Fondelius. Hänen rinnallaan rumpujen takana on jo 6 vuotta viihtynyt Jens Brock, ja esitteillä oli yhtyeen uudehko basisti Samuel Cornelsen.

Vaan hienostipa bändi täräytti keikan käyntiin ”Mammons War” -levyä edustavalla upealla ”The Poltergeist” -biisillä, ja tässä vaiheessa illan konsertti oli saavuttanut loppuunmyyty-statuksen. Yleisö oli hyvin musiikin mukana ja selvästi asiantuntevaa. Aikaisemmin vuosina 2005 ja 2010 maassamme vieraillutta yhtyettä oli selvästi odotettu, ja yleisöstä kaikuneet ”I love you”- ja ”Welcome to Finland” -huudot kuvasivat hyvin ainoan Suomen-keikan tunnelmaa. Hyvin bändi veti, vaikka toisen biisin ”Masters Of All Evilin” aikana saattoi soitossa olla hetkittäistä epävarmuutta. Se oli pieni ongelma, sillä rytmiryhmä oli muuten vakaa ja bändin pääherran Fondeliuksen laulu-kitarointi oli vakuuttavaa karkkia korville. Huolimatta siitä, että musiikki oli synkkää, tunnelma oli leppoisa, ja sanoisinpa jopa hauska. Bändi hymyili ja selvästi nautti tekemisistään. Hyvä fiilis oli yleisön ja bändin välillä molemminpuolista. TVO:n lava ei anna mahdollisuuksia kovinkaan suureen liikehdintään, mutta harvoinpa doom-bändien keikoilla mitään juoksukilpailuja on nähty. Materiaalia tuli kaikilta levyiltä, pääpainon ollessa kuitenkin vuoden 1994 ”High On Infinity” -albumilla. Upea ”Within The Garden Of Mirrors” edusti bändin debyyttilevyä, ja sen perään soitettu ”Nephilim” uutta levyttämätöntä materiaalia, jota bändiltä löytyy kuulemma runsaasti. Uuden biisin perusteella toivon, että bändi pääsee pian tallentamaan uusia biisejä. Yksi omia huippukohtiani keikalla oli hienolla laulumelodialla siunattu ”Wolfmoon”, joka on bändin uusinta levytettyä tuotantoa. Bändin vedosta jäi erittäin hyvä mieli, ja toivottavasti mukavan oloiset miehet saapuvat pikimmiten maahamme uudestaan.

Ilta oli enemmän kuin muutaman bändin keikka. Se oli hieno yhteisöllinen kokemus, johon oli selvästi tultu vain ja ainoastaan musiikin johdattamana. Kiitos siitä upeille bändeille ja Unta. Kauan -organisaatiolle.

Teksti:Nikki Jääsalmi
Kuvat: Iiro Marin