Cover Attack Featuring Taage Laiho tarjoili Turun kauniissa kesäillassa raikkaan tuulahduksen rockin klassikoihin

Turun kauppatori on aina kesäisin ollut yksi vitsi eikä siellä ole juurikaan monen muun kaupungin tavoin järjestetty paljoakaan tapahtumia. Onneksi kaupunki on aktivoitunut kuitenkin kevyen musiikin saralla, sillä esimerkiksi uudet festivaalit ja Logomon kesäterassi ovat tuoneet uutta virtaa ja eloa. Tarvetta on kuitenkin myös pienemmille areenoille, jotka voivat nostaa paikallista musiikkia ja musikantteja lauteille. Tähän tarkoitukseen Puutorin kesäterassi on mitä mainioin ja suositeltavin paikka. Paikan sijainti on sitä paitsi mitä otollisin ajatellen vaikka kulkuyhteyksiä, sillä välittömässä läheisyydessä ovat linja-autoasema ja rautatieasema. 

Nuorempi sukupolvi oli hakemassa elämänmittaisia muistoja Ruisrockissa, mutta Cover Attack Featuring Taage Laiho tarjosi musiikillisen matkan pitkin muistojen polkua niille, jotka ovat ehtineet elämälleen jo jonkun aikaa omaa soundtrackiaan rakentaa. Yhtyeen nimestä voidaan jo päätellä, että omaa materiaalia ei illan repertuaarissa ollut, vaan kyse oli puhtaasti hauskanpidosta tunnettujen kappaleiden äärellä. Kesäisenä perjantai-iltana kaikki tähdet olivat juuri oikeassa asennossa; kaunis kesäilta, paljon rokkia rakastavia ihmisiä, loputtomasti olutta, täysin ajatonta musiikkia ja ilmassa rakkautta. Mitä muuta ihminen voi elämältään vaatia?

Saavuin paikalle hetken ennen keikkaa ja kaikki edellä mainitut olosuhteet huomioon ottaen ei ollut ihme, että istumapaikan löytäminen ei ollut mikään maailman helpoin juttu. Tästä voitiin helposti päätellä, että rock ei todellakaan ole kuollut, vaan väkeä riitti keikkaa terassin rajojen ulkopuolellekin. Täytyy tässä yhteydessä täsmentää, että kyseessä on jokseenkin eri asia kuin lähikapakan terassi. Jo silmämääräisesti laskettuna ihmisiä oli varmasti useampi kolminumeroinen luku. Olen kaksi kertaa aikaisemmin ollut seuraamassa keikkoja ja joka kerta lava on aikaisemmin ollut eri kohdassa. Eihän se mitään haitannut, kun muisti vain katsoa joka kerralla sinne missä tapahtuu. 

Paikkojen ollessa täytetty lavalta kajahti intro soimaan ja muun muassa Kilpi -yhtyeessä sekä monissa muissa liemissä marinoitu Taage Laiho helistimineen käynnisti joukkionsa turnajaiset ”I Wanna Rock ’n’ Roll All Nite” -biisillä, joka oikein mainiosti kuvasti illan henkeä. Kiss:llä on ollut pitkään tapana lopettaa keikka kyseisellä rallilla, mutta aivan mahtavasti se sopii keikan alkuun myös. Tämä olikin ainoa Kiss -yhtyeen numero, mutta melkoiseen hittikavalkadiin mahtui kahden numeron bändeinä Whitesnake, Bon Jovi ja Ozzy Osbourne. Ei siis lainkaan huonoja nimiä.

Pyörillä oleva lava ei mitenkään mainittavan kokoinen ollut ja neliöt olivat tiukilla, mutta ei se estänyt bändiä olemasta vahvasti yleisölle läsnä. Basisti Juha Salonen pisti välittömästi jamit pystyyn bassojen vaihdellessa Explorerista pinkkiin perusbassoon. Kitaristi Paavo Berg keskittyi enemmänkin olemaan hillityn cool aurinkolasien takana ja soitosta itseäni miellytti erityisesti hienosti vedetty ”Shot In The Darkin” alkuosa ja soolo sekä kitarat ”Mr. Crowley” -biisissä. Hieman takaosalle jäänyt kiipparisti Laura Heikelä teki näkymätöntä, mutta tarkkaa työtä ja koskettimien rooli olikin hyvin tärkeä kokonaisuuden luomisessa. Tärkeä se oli monessa yksilösuorituksenkin osalta, koska kyllä esimerkiksi ”Teenage Idolin”, ”Runawayn”, Final Countdownin” ja keikan päättäneen ”Mr. Crowleyn” olisi vaikea kuvitella soivan täyteläisenä (jos ollenkaan) ilman koskettimia. Erityisesti pisteet ”Rebel Yellin” koskettimille ja hienoille tanssikuvioille ”Don’t Break My Heart Again” -biisin aikana. Rumpali Johnny Weijonen (Jukka Veijonen) veti rummuissa kellon tarkkaan, mutta svengiä ja elävyyttä unohtamatta. Voimalla lyödyt iskut pelteihin antoivat osviittaa, että on oivallettu se tärkein eli rummut ovat lyömäsoitin. ”Holy Diver” -biisin aikana Weijosen käsi oli niin raskas, että ihan kuin olisi kuunnellut Vinnie Appicen ultraraskasta tapaa soittaa, kun taas ”We’re Not Gonna Take It” lähti niin mukaansa tempaavalla rytmillä, että vaikea oli pitää hanuria penkissä kiinni.  

Sehän ei liene yllätys kenellekään rockia seuraavalle, että Taage Laiholla on voimakas, hyvä ja täyteläinen ääni. ”Don’t Break My Heart Again” -biisin aikana tuli ajatus, että kyllähän tämä pesee Coverdalen ja se ei ole ihan vähän se ja muun muassa ”Perfect Strangers” kajautettiin upeasti. Välispiikkejä myöden Laiho on kokenut ammattilainen ja se näkyy sekä laulussa että kaikessa muussa olemuksessa. 

Biisilista oli rakennettu hyvällä maulla ja vaikka osa olikin niin sanottuja varmoja nakkeja, niin niitähän se yleisö varmasti haluaa pääosin ilonpidon lomassa kuunnella. Kyllähän esimerkiksi ”Born To Be My Baby” on sellainen sing along -ralli, että vaikea siitä on olla innostumatta. Huolimatta siitä, että Laihon ääni on kaiken kattava, niin kyllä olisin joihinkin kohtiin kaivannut kunnon taustaköörejä. Itselleni äärimmäisen rakkaasta ”Wishing Well” -biisitä heitettiin raivokas versio ja aiemmin mainittu ”Perfect Strangers” soi väliosaa myöden liki majesteetillisena versiona. 

Erittäin runsaslukuinen yleisö eli hyvin mukana ja lavan eteen löytyi sekä tanssijoita, että esilaulajia, jotka omalla esimerkillään villitsivät muitakin. Viimeistään ”We’re Not Gonna Take It” -biisin aikana tunnelma vapautui ja viimeistään ”Rebel Yellin” aikana tanssit olivat päällä toden teolla.  ”Wild Childin” sanat eräs nainen lauloi sanasta sanaan mukana, ”Final Countdownin” aikana liki koko baari laittoi käsi yhteen. Innokkaita tanssijoita ja diggareita riitti myös ravintolan rajojen ulkopuolellekin.

Kaiken kaikkiaan yhtye, tunnelma ja ihmiset olivat loistavia Turun kauniissa kesäillassa. Näitä iltoja elämään enemmän!

Kuvat: Mikko Vihervaara