Cowboy ratsastaa jälleen – arviossa Andy McCoyn ”21st Century Rocks”

Kuka olisi arvannut? Tai olisihan se pitänyt arvata. Taas yksi uusi luku tarinaan, jossa skandaalista toiseen kaatuileva rockhahmo turmelee maineensa erinäisillä päihteillä, taloussekoiluilla, juosten kustuilla keikoilla tai ihan suoraselkäisellä idiotismilla. Jokaisen luvun lopussa sama hahmo kuitenkin vetää maton naureskelijoiden jalkojen alta julkaisemalla albumillisen aikansa parasta rockmusiikkia.

Vaikeaa tässä kaikessa on vain se, että mihin tuoretta albumia tulisi verrata: Hanoi Rocksiin, omiin soolotekeleisiin, ex-taistelutoveri Michael Monroen soolotuotantoon, nykyrokkiin, Shiraz Lanen kaltaisiin oppipoikiin vai kenties Seiskan kohuartikkeleihin? Vaikkei alkuperäisen Hanoin sfääreihin ylletäkään, ammentaa Mr. Hulkko yhä sieltä ikiaikaisesta melodisen katurockin lähteestä, johon näemmä vain hänellä on pääsy. Siinä missä lähes kaikki kilpailijat rokkaavat ryppyotsaisen suoraviivaisesti, on McCoyn kehnommissakin ralleissa kiehtovan haikea kierre. Pilottisinkku ”Seven Seasin” ja Pelle Miljoona Oy:n ”Hei hei hei”:nä alun perin käytetyn ”The Undertown” kohdalla voisi puhua jopa iskelmällisyydestä. Ja hienosta sellaisesta, Andy ei ole Finlanders vaan Unto Mononen. ”Maria Maria” taas on jo ensi kuulemalta lattariklassikko. Hämmentävää, että sama mies, joka suututti känniflamencollaan suuria odottaneen yleisönsä vain pari viikkoa ennen levyn julkaisua, löytää takataskusta tällaisia helmiä. Onko kysymyksessä oma vai jonkun muun takatasku, sitä tarina ei kerro. Sen verran Mad Juana -henkistä tavaraa biisi on, että soittajakrediiteistä löytyvä nimi Sami Yaffa ei yllätä.

Levyn tuotanto, sovitustyö ja soitto ovat kautta linjan tyylikkäästi hengittävää ja soundimaailma on sopivan retro. Jone ”Yaffan veli” Takamäki loistaa pakollisissa saksofoniosuuksissa ja kiehtovana yksityiskohtana mainittakoon, että Janna Hurmerinta tuo taustalauluihin juuri samaa soul-fiilistä, jota hänen äitinsä Maarit toi ”Too Much Ain’t Enough” -LP:lle reilut 30 vuotta aiemmin. Itse maestro on, hämmentävää kyllä, yhtä oivassa iskussa kuin aina halutessaan. Kitarointi on toki roiskitun kuuloista, mutta tiukkaa – juuri sitä, mitä herralta sopiikin odottaa.

Tässä tulee kuitenkin suuri yllätys: lauluosuudet eivät kuulosta aivan järkyttäviltä, vaan itse asiassa aika hyviltä! Luojalle kiitos skarppaukselle, Private Linessakin laulaneelle äänittäjä-miksaaja Sammy Aaltoselle ja autotunelle. Tai ehkä jollekin korkeammalle voimalle, joka on saanut Andyn rajalliset laulunlahjat yltämään ainakin melkein näiden upeiden sävellysten edellyttämälle tasolle.

”Building On Traditionin” aikaan vokaaleja ei ilmeisesti pystytty tohtoroimaan yhtä hyvän kuuloisiksi kuin nykyään, siksi levyä onkin ajoittain hivenen kuluttavaa kuunnella. Nyt ei tarvitse arvailla, mihin laulumelodiat menisivät taitavammissa äänijänteissä, ja vaikkapa levyn parhaimmistoon kuuluva katkeransuloinen rokkaus ”The Hunger” on juuri niin kaihoisan upea kuin se suinkin voi olla.

Albumin kirkkain helmi on kuitenkin Keith Richardsin parhaisiin Stones-rakkauslauluihin vertautuva kantrihenkinen ”Give A Minute, Steal A Year”.  Kappaleen erinomainen sävellys saa oikeutta Olli Haaviston haikeiden lap steel -kitaroiden ja sydämeenkäyvän laulutulkinnan kautta. Ai niin, maestron itsensä sanoin: ”Tää on balaadi”. Jyrki 1996 – never forget.

Kiinnostavaa, että tässä seurassa jonkinsorttista comebackia merkanneen ”Soul Satisfaction” -EP:n kappaleet tuntuvat väistämättä täytebiiseiltä. Niin erinomaisia nyt julkaistut biisit parhaimmillaan ovat. Pakko kai antaa vastaus alussa esittämääni kysymyksen: alkuperäistä Hanoi Rocksia ei voi kukaan päihittää, mutta vanha kehno hakkaa ainakin laulunteossa nuo kaikki muut vertailukohdat – huolimatta siitä, että Seiskan toimittajilla onkin omat ansionsa tekstittäjinä.

Cowboy ratsastaa jälleen kerran auringonlaskuun – ryytyneenä mutta voittajana. The Real McCoy on yhä the Real McCoy.

9½ / 10

Teksti: Juhani Mistola

Kommentoi julkaisua